Avainsana: suomettuminen

No comments

Blogisarja: Häpeän historia vai menestystarina – Vanhoista vastauksista uusiin kysymyksiin (Saara Matala)

  By

Ylen tilaama dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi nosti lähimenneisyyden uuden vuoden puheenaiheeksi. Kirjailija Jari Tervon, käsikirjoittaja Marjo Vilkon, ja tuotannon ammattitaito näkyi katsojaluvuissa. Selkeä asetelma, idän ja lännen, kommunismin ja liberaalidemokratian, totuuden ja valheen vastakkainasettelu yhdistettynä graafisesti näyttävään kerrontaan ja monipuolisiin haastatteluihin saivat ihmiset vaihtamaan joululomien James Bond -elokuvista dokumenttiin. Ilman suoraa viittausta, Tervo tiivistää sarjan perusteeman Helsingin Sanomissa 16.1 julkaistussa kolumnissaan: Kylmän sodan sopeutuminen oli häpeän historiaa, Suomen menestystarina alkoi vasta YYA-sopimuksen loppumisesta 1992. Historioitsijat ovat kommentoineet sarjan häpeänarratiivin ongelmia ahkerasti.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun lopussa toi sodan takaisin Eurooppaan. Se oli räjähdys, jonka valossa Suomen suhde Venäjään on tullut uudelleen arvioinnin kohteeksi.

Tarkastelen seuraavassa sarjassa esitettyä kuvaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta oman alani, talouden, teollisuuden ja tekniikan historian näkökulmasta.
Väitöstutkimukseni lähtökohta tiivistyi sitaattiin brittilehdistöstä ”Finlandisation of Shipbuilding”. Suomen laivanrakennusteollisuuden historiaa ympäröi kylmän sodan ristiriitainen perintö: Häpeä Neuvostoliiton myötäilystä, ylpeys teollisuuden ja talouden kehityksestä. Päästäksemme eteenpäin ristiriidan selvittämisessä, naseva vastakkainasettelu menestyksen ja häpeällisen myöntyvyyden välillä ei auta. Sen sijaan meidän on tutkittava Neuvostoliiton vaikutusta Suomeen sellaisena kuin se oli, monimutkaisena ja monitahoisena, usein merkittävänä, harvoin keskeisimpänä.

Dokumentissa kylmän sodan vaikutusta Suomen teollisuuteen ja talouteen esitetään anekdootteina. Sotakorvaukset käsitellään nöyryytyksen kautta, laivanrakennusta helppona rahana ja Neuvostoliiton markkinoita huonolaatuisen tavaran kaatopaikkana. Hyvä taustatoimitus on vähintään selaillut uudempaa kirjallisuutta, mutta tutkimus jää Tervon painokkaan äänen varjoon:
”Idänkauppa on osoittautunut Suomelle uskomattoman edulliseksi. Neuvostoliiton valtaville markkinoille saa myytyä lähes kaikkea, jäänmurtajista kävelykenkiin ja tehtaista pursotettavaan juustoon. Sitä Neuvostoliitossa käytetään parranajoon. Kilpailu on olematonta.”
Uudella aineistolla palataan vanhoihin legendoihin.

Kritisointi on helppoa, mutta miten sitten Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisia ja teollisia suhteita kylmän sodan aikana kannattaisi käsitellä?
Ensimmäinen askel eteenpäin on ymmärtää, mitä kylmä sota oli: geopoliittinen ja ideologinen konflikti, mutta myös kilpailu kahden talousjärjestelmän välillä.
Strategisten teknologioiden kehitys, erityisesti ydinaseet ja ohjukset, muokkasivat ratkaisevasti voimatasapainoa ja sodan luonnetta. Taloudellisen sodankäynnin muodot olivat keskeisiä pyrkimyksissä heikentää vastustajaa ja vahvistaa liittolaisia. Teknologiset voimannäytöt eivät kuitenkaan olleet pelkästään sotilaallisia. Koirien ja apinoiden lennättäminen avaruuteen olivat keino lujittaa hallinnon legitimiteettiä, luoda kuvaa modernista yhteiskunnasta ja kilpailla kapitalismin ja sosialismin puolesta kansojen sydämistä ja sieluista. Kylmää sotaa leimannut vastakkainasettelu monenkeskisen markkinatalouden ja keskusjohtoisen suunnitelmatalouden välillä oli puolestaan keskeinen elementti Suomen idänkaupan instituutioiden ja käytäntöjen muotoutumisessa.

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa kauppa ja teknologia politisoituivat suhteessa näihin kaikkiin, mutta ei samassa suhteessa kaiken aikaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen metalliteollisuuden kapasiteettiä kasvattavat kauppasopimukset olivat heti sodan jälkeen yksi keino, jolla pyrittiin varmistamaan Suomen johdon kuuntelevan Moskovaa herkällä korvalla. Suomalaiset eivät olleet tietämättömiä taloudellisen riippuvuuden riskeistä, mutta vaakakupissa painoivat myös teollisuuden työpaikat, jotka tarjosivat taloudellista vakautta maalta kaupunkeihin muuttaville työmiehille.

Naapurimaan taloudellisten ja teknologisten tarpeiden lisäksi suomalaiset ymmärsivät myös suurvallan ideologisen herkän hipiän vaatimukset. Tieteellis-teknillisen yhteistyön puitteissa tarjottiin Neuvostoliitolle tilaisuus saada lännestä referenssiprojekteja ja siinä samalla kehittää ja myydä suomalaista teknologiaa.

Loviisan ydinvoimala, joka dokumentissa esitetään suomettumista säteilevänä monumenttina, yhdisti valmistuessaan suomalais-neuvostoliittolaiseen yhteistyöhön länsisaksalaista ja amerikkalaista tekniikkaa ja antoi suomalaisille mahdollisuuden kehittää kotimaista ydintekniikan osaamista. Projekti syntyi maiden välisistä riippuvuuksista, osin lisäsi niitä, osin vähensi. Verkottuneessa maailmassa ylirajaisista riippuvuuksista ei ole mahdollista päästä eroon. Historiantutkimus antaa välineitä näiden riippuvuuksien ja niiden vaikutusten analysointiin pitkällä aikavälillä.

Bilateraalinen clearingkauppajärjestelmä ja siihen liittyvät korporatiiviset neuvottelukomiteat kehittyivät välittämään suomalaisten yritysten ja Neuvostoliiton suunnitelmatalouden intressejä. Hallitustenväliset komiteat tarjosivat suomalaisille suoran linjan Neuvostoliiton suunnitelmatalouden rattaisiin ja näitä yhteyksiä voitiin hyödyntää pitkäjänteisten toimitussuhteiden luomiseen. Clearingille tyypilliset käteismaksut olivat puolestaan elintärkeitä investointituotteiden viejille aikana, jolloin rahoitusmarkkinat olivat Suomessa säädellyt ja Neuvostoliitto suhtautui velkaantumiseen epäluuloisesti.

Siksi, kun Kekkonen joi viiniä Stalinin kanssa kauppaneuvotteluiden jatkoilla, kyytipoikana saattoi olla henkilökohtaista opportunismia ja suomettumisen piirteitä. Pöydällä olivat kuitenkin myös strategisen luottamuksen osoittaminen ja geopoliittinen vakaus, kotimainen työllisyys ja yhteiskuntarauha, telakoiden kehitys ja pyrkimys monipuolistaa teollisuusrakennetta sekä Suomen rahoitusmarkkinoiden kyvyttömyys rahoittaa laajamittaista vientiä. Historiassa mikään, kaikkein vähiten valtioiden välisissä suhteissa, ei koskaan tapahdu vain yhdestä syystä.

Toiseksi, on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin ja muutoksiin, koska juuri ne ovat nykyisen todellisuutemme perusta. Dokumenttisarja esittää kylmän sodan vuosikymmenet historiasta irrallisena ajanjaksona, jota hallitsi tasaharmaa suomettumisen varjo. ”Muistot, vain muistot jäljelle jää,” lauletaan tunnuslaulussakin. Näitä muistoja ja niiden herättämiä tunteita on syytäkin tutkia, mutta talous- ja teollisuushistorian näkökulmasta henkilökohtaiset muistot haalistuvat ensin. Jäljelle jää Hietalahden telakkahalli, Porvoon öljyjalostamo ja suomalaisen juuston maine Pietarissa.

Myös Neuvostoliiton kauppa on asetettava perspektiiviin. Suomen viennistä suurin osa suuntautui koko ajan länteen, Neuvostoliitto kattoi Suomen ulkomaankaupasta noin viidenneksen. Siinä missä lännen 80 prosentin vientiosuus muodosti perustan EU-jäsenyydelle, idän viidennes kerrannaisvaikutuksineen muokkasi merkittävästi Suomen meriklusterin tai polttoaineenjalostuksen kehityssuuntia. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi voinut kehittyä ilman idänkauppaa. Kysymys on siitä, että idänkauppa oli osa sitä historiaa, joka toteutui. Ilman tätä historiaa osa Suomen nykyisestä teollisuudesta jää tyhjän perinnön päälle.

Kolmanneksi tulisi muistaa, että kaikki Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa ei johtunut suomettumisesta. Maantieteellinen läheisyys, yhteinen historia ja toisiaan täydentävä tuotantorakenne olisivat tukeneet taloudellisen vaihdon jatkumista sodan jälkeen ilman YYA-sopimustakin. Keskeinen kysymys onkin, missä määrin ja mitä kautta kylmän sodan politiikka vaikutti kaupan rakenteeseen, kannattavuuteen ja tasoon.

Kannattaa kuunnella tarkasti pitkän linjan tutkijan Inkeri Hirvensalon rauhallisia kommentteja. Idänkaupan hinnat olivat keskimäärin hieman markkinahintoja korkeammat. Omassa tutkimuksessani laivanrakennuksesta kilpailua vähensi Neuvostoliiton ulkomaankaupan byrokratia sekä Suomen keskittyminen erikoislaivojen marginaaliin. 1970-luvun jälkeen Suomelle tärkeissä segmenteissä hintaeroa idän markkinoiden ja maailmankaupan keskihintojen välillä kasvatti lisäksi rahtilaivojen maailmanmarkkinoiden ylikapasiteetti ja kysynnän romahtaminen.

Koko taloudellisen yhteistyön lakaiseminen suomettumisen maton alle piilottaa yritysten keskeisimmän motiivin – kapitalistisen voitontavoittelun.
Neljänneksi, sopeutuminen ei ole valheen synonyymi kuten dokumentissa annetaan ymmärtää, vaan pienelle, vientivetoiselle maalle kaupankäynnin edellytys.
Kylmän sodan aikana suomalaiset yritykset olivat sopeutuneet venäläisiin standardeihin, monimutkaiseen neuvostobyrokratiaan ja suunnitelmatalouden kysyntärakenteeseen. Kahdenvälisen idänkaupan nopea alasajo oli shokki, josta osa selvisi huonommin, osa paremmin. Parhaimmillaan suomettumisen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään esimerkiksi politiikan vaikutusta taloudelliseen päätöksentekoon tai yritystoiminnan sopeutumista markkinoiden muutokseen. Idänkaupan lopun konkurssit eivät olleet suomettumisen aiheuttama erikoistapaus, vaan raunioista nousee kiinnostavampi kysymys: miten politiikka vaikuttaa kaupankäynnin mahdollisuuksiin? Miksi yritysstrategioiden muutos on niin vaikeaa? Tällaisesta tutkimuksesta voisi olla kiinnostunut Brexitin jälkeinen brittitalous tai energiasiirtymän kanssa kipuileva kuljetusala.
Sarjan ainoa konkreettinen kauppaa koskeva esimerkki oli Rauma-Repolan kuuluisat sukelluspallot. Sukelluspalloihin tiivistyy toimintatrillerin ainekset: salaisuuksia merenpohjassa, ennennäkemätöntä huipputeknologiaa, CIA:n painostusta. Silloinkin, kun historiaa kuvataan vain yhdestä suunnasta, näkökulma tulisi valaista niin ettei se vääristy. Sukelluspallot ovat ansiokas esimerkki suomalaisten insinööritaidon historiasta, Rauma-Repolan tuotekehityksen laadusta ja Lokomon metallurgisesta osaamisesta. Pallot eivät kuitenkaan millään tavalla olleet edustava esimerkki Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan ongelmista. Yli tuhannesta Suomen Neuvostoliittoon toimittamasta laivasta vain kourallinen joutui lännen vientikieltojärjestelmän hampaisiin. Tämänkin konfliktin merkittävin seuraus oli suomalaisten yritysten sopeutuminen tiiviimmin lännen, ei idän, vientivalvontajärjestelmän piiriin.

Kylmän sodan teknologiayhteistyö ei ollut elokuvaa. Melkein kaikilla melkein kaikissa tilanteissa oli enemmän voitettavaa neuvottelupöydän kompromisseissa kuin avoimissa konflikteissa. Jälkikäteen näistä kompromisseista kannattaa keskustella, mutta yhteistyön yksiselitteinen tuomitseminen sulkee silmät taloudellisen ja tekniikan kehityksen pitkäaikaisilta vaikutuksilta.

Ukrainassa nyt käytävä sota ei ole kylmää. Akuutissa sotatilassa huomio keskittyy sanktioihin ja taloudellisiin sidoksiin. Kylmän sodan historia auttaa ymmärtämään miksi sanktiot niin harvoin toimivat, miksi riippuvuuksia syntyy ja miten niitä on yritetty hallita. Tämä avaa tärkeämpiä kysymyksiä kuin väittelyn siitä, oliko Suomen kylmä sota häpeän historiaa vai alkoiko menestys vasta eräänä maanantaina 1992. Kylmä sota ja suomettumisen spektri ovat osa Suomen taloudellisen ja teollisen kehityksen historiaa – hyvässä, pahassa ja monimutkaisena.

Saara Matala
Chalmers Tekniska Högskolan, Göteborg, Ruotsi. matala@chalmers.se

One Comment

Blogisarja: Sodan hinta (Jari Ojala)

  By

Inter arma silent revisores rationum – kun aseet vaikenevat ryhtyvät kirjanpitäjät töihin, otsikoi professori Ilkka Nummela kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisemansa kirjan, jossa laskettiin toisen maailmansodan taloudellista hintaa Suomelle. Sodalla on hintansa sekä sodan aikana että vielä vuosia sotatapahtumien jälkeenkin.

Ukrainan sodan lopullinen taloudellinen hinta lasketaan vuosien, ehkä vuosikymmenien päästä. Inhimilliselle kärsimykselle ei tietenkään voi määrittää hintaa: jokainen ihmishenki on korvaamaton, jokainen sodan inhimillinen haava – niin fyysinen kuin henkinen – on korvaamaton. Suomen sotakokemuksesta tiedämme, että sodassa särkyneet mielet johtavat ylisukupolvisiin traumoihin. Sama on valitettavasti odotettavissa niin ukrainalaisille kuin siellä sotiville venäläisillekin.

Tiet, talot, rakennukset ja ydinvoimalat voidaan rakentaa uudestaan ja tälle jälleenrakennukselle on suhteellisen helppokin asettaa hinta. Sodassa tuhoutunutta kulttuuriomaisuutta ei sen sijaan saada koskaan takaisin – on kyse sitten rakennetusta kulttuuriperinnöstä, taideaarteista tai kirjastojen ja arkistojen kokoelmista. Niiden arvoa ei voi rahalla mitata.

Juuri nyt mietimme kuumeisesti, mikä on talouspakotteiden hinta Venäjälle ja pidemmällä aikavälillä maailmantaloudelle – ja mikä ylipäänsä on pakotteiden teho. Kauppasaartoja ja muita talouspakotteita on käytetty läpi historian, muttei koskaan siinä laajuudessa kuin nyt Venäjää kohtaan. Historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, etteivät pakotteet ole yleensä olleet kovin tehokkaita. Saarrot ovat käytännössä aina vuotaneet ja niiden avulla on tehty häikäilemättä voittoja. Historia on osoittanut, että sodan aikana voittajia ovat sodan kurimukselta säästyneet, jotka onnistuvat luovimaan taistelevien osapuolten ja saartojen välimaastossa.

Suomalaisilla oli mahdollisuus hyödyntää puolueettomuutta osana Ruotsia Napoleonin sotien aikana, jolloin suomalainen terva- ja puutavarakauppa kukoisti sodan aiheuttaman kysynnän ja kauppasaarron vuoksi – kunnes kaikki romahti vuosikymmeniksi, kun puolueettomana sinnitellyt Ruotsi tempautui mukaan tapahtumiin ja Suomen sodan myötä Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin.
Toisessa maailmansodassa Ruotsi nautti ulkomaankaupassaan puolueettomuuden eduista. Kylmä sota taas tarjosi Suomen talouselämälle mahdollisuuden luovia idän ja lännen välissä.

Ketkä sitten hyötyvät sodasta?

Vuosituhannen vaihteen globalisaatiokeskustelussa puhe kääntyi usein BRIC-maihin mahdollisina tulevaisuuden talouden voimanpesinä. Näistä Kiina on tässä onnistunutkin, jossain määrin myös Intia, mutta Venäjä on menettänyt pelin ja jäänyt raaka-aineiden tuottajaksi. Mutta mitä tapahtuu Brasilialle? Onko Kiina Ukrainan sodan voittaja, kenties myös Intia ja ehkä Brasilia, koska ne kaikki pyrkivät pysyttelemään kriisin ulkopuolisina? Onko Kiina kaiken tämän jälkeen entistäkin vahvempi?

Maailman suurimmaksi toimialaksi väitetty puolustusvälineteollisuus on sodan varma voittaja. Varustelukierre jatkuu vuosia sodan päättymisen jälkeenkin. Näin käy niin sotaa käyneissä maissa, jotka jälleenrakentavat kapasiteettiaan, kuin myös muissa maissa, jotka varmistavat sodan säikäyttäminä omaa turvallisuuttaan uusimmalla teknologialla.

Jälleenrakennus sotien jälkeen on nähty mahdollisuutena sodassa vaurioituneille valtioille ja kansakunnille. Tästä on Suomen historian valossa ristiriitaista näyttöä. Toisin kuin liennytys-Suomen liturginen historiankirjoitus vuosikymmeniä väitti, ei Suomen sotaa (1808-09) seurannut autonomia ollut taloudellisesti Suomelle eduksi: talous toki kasvoi, mutta kasvuvauhdissa putosimme Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kelkasta. Suomen itsenäistyminen ja sisällissota puolestaan romahduttivat Suomen uskottavuuden ulkomaisten luotottajien silmissä, kuten Mika Arola on osoittanut.

Sodan hävinneiden jälleenrakennus on raskas prosessi, mutta se voi myös olla mahdollisuus uudistaa taloutta ja tuotantoa. Ja voi johtaa nopeaan talouskasvuun – jopa vuosikymmeniksi, kuten kävi toisen maailmansodan jälkeen niin Japanille, Suomelle kuin Länsi-Saksallekin.
Sota ei tuhoa ainoastaan ihmisten rakentamaa ympäristöä ja aiheuta inhimillistä kärsimystä. Sodat muuttavat ja muokkaavat myös ympäristöä, eläin- ja kasvikunnan elinmahdollisuuksia ja jopa ilmastoa. Teollisella sodalla on näin myös ekologinen hinta, kuten dosentti Simo Laakkonen ryhmineen on osoittanut.

On mahdotonta arvioida, miten Ukrainan taistelut vaikuttavat ilmastoon ja lajikatoon lyhyellä, saati pitkällä aikavälillä. Pelätty ydinaseen käyttö tai ydinvoimaloiden vaurioituminen olisi peruuttamaton katastrofi ei vain ihmisille vaan kaikelle elolliselle – ja todennäköisesti myös ilmastolle. Jo nyt on nähty sodan siivittämänä yllättäviltäkin tahoilta positiivisia kannanottoja vihreän siirtymän puolesta. Siirtymä tosin tapahtuu joka tapauksessa, mutta mahdollisesti kriisi nopeuttaa tätä prosessia.

Mieluummin näkisin kuitenkin hallitun, kuin sodan aiheuttaman hallitsemattoman, mutta nopean muutoksen. Oli sitten kyse talouden rakenteista, talouskasvusta, ympäristöstä tai ilmastosta.

Jari Ojala, Jyväskylän ylipisto (jari.ojala@jyu.fi)

Jari Ojala on vertailevan liiketoimintahistorian professori ja humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pitkän aikavälin taloushistoriaan.

One Comment

Blogisarja: Kylmä sota ja Suomi historiapoliittisina konstruktioina (Pauli Kettunen)

  By

Kirjoitin tämän blogikirjoituksen kaksi viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirjoitukseen ei sisälly Ukrainan sodan syiden ja seurausten historiallista arviota, eikä se myöskään yllä puheenvuoroksi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Kylmän sodan Suomi -televisiosarjan ja Suomettumisen aika -radiosarjan inspiroimasta kirjoituksesta voi kuitenkin lukea suosituksen varovaisuuteen siinä, miten kylmän sodan käsitettä käytetään nykytilanteen arvioissa – miten puhutaan kylmän sodan paluusta tai vaaditaan vapautumista kylmän sodan ajan ajattelutavoista.
***


Kylmän sodan aikana kylmän sodan käsitettä käytettiin toisin. Kansainvälistä politiikkaa hallitsi Neuvostoliiton johtaman idän ja Yhdysvaltain johtaman lännen vastakkainasettelu, mutta toimijat eivät koko ajan jäsentäneet senhetkistä todellisuuttaan sodan metaforalla. Näin heidän oli mahdollista käsitellä kaiken ylle rakennettua kohtalokasta keskinäisriippuvuutta, ydinsodan uhkaa. Kylmän sodan käsite on tullut jäädäkseen ajanjakson määreenä. Sitä käyttäessämme meidän olisi kuitenkin hyvä pohtia, miten käsitteelle tuli tällainen käyttötapa ja merkitys. Tämän totalisoivan ilmauksen takaa voitaisiin näin osoittaa ristiriitojen ja riippuvuuksien monitasoisuutta. Olisi mahdollista nähdä myös Suomen ja suomalaisten asemoituminen eriytyneemmin kuin Kylmän sodan Suomi -televisiosarjassa ja Suomettumisen aika -radiosarjassa.
***

Syyskuussa 1968 Liimatainen arvioi Suomen Kuvalehdessä Tšekkoslovakian miehitystä. Hän uskoi neuvostojohtajien tehneen päätöksensä tälläkin kertaa etuja ja tappioita huolellisesti punniten, mutta ”vaikuttaa siltä, että on tapahtunut järkyttävä, traaginen erehdys”. Tästä oli kuitenkin ”vielä pitkä matka uuteen kylmän sodan kauteen”. Liimatainen oli havainnut länsivaltojen tekevän kaikkensa estääkseen paluun kylmään sotaan.

Kolumnistin, Urho Kekkosen, havainto ei ollut suomettumissumun vääristämää harhaa. Yhdysvaltain ulkopoliittisen valmistelun asiakirjoistakin voimme lukea linjauksen, jonka mukaan suhtautumisessa Tšekkoslovakian kriisiin piti välttää toimia, joita voitaisiin pitää paluuna kylmään sotaan.

Puheet kylmän sodan mahdollisesta paluusta virisivät jälleen, kun idän ja lännen vastakkainasettelu jyrkkeni 1970-luvun liennytyskauden jälkeen. Ronald Reaganilta kyseltiin hänen ensimmäisen presidenttikautensa aikana, oliko hän käynnistämässä uutta kylmää sotaa, kuten neuvostoliittolaiset syyttivät, ja hän käänsi syytöksen takaisin. Menneisyyteen Reagan sijoitti kylmän sodan esimerkiksi vuonna 1983 puheessaan, jossa hän kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja muisteli kylmän sodan aikaan kuulemaansa nuoren isän puhetta: ”Mieluummin näkisin pienten tyttärieni kuolevan nyt vielä Jumalaan uskovina kuin varttuvan kommunismin alla ja kerran kuolevan uskomatta Jumalaan.”

Kunnolla ei ehditty vastata siihen, oliko kylmä sota palaamassa, kun jo hypättiin kysymään, oliko kylmä sota loppumassa. Kylmän sodan käsite muuttui 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sitä alettiin käyttää paljon enemmän kuin ennen.
***

Kylmän sodan ajaksi oli ollut tapana kutsua 1940-luvun loppupuolen ja 1950-luvun alkupuolen vuosia, jolloin idän ja lännen vastakkainasettelu oli kärjistynyt uuden maailmansodan partaalle ja huipentunut Korean sodassa. Kylmän sodan jatkuvuuksiakin tunnistettiin uusissa jännityksen kiristymisen vaiheissa, kuten Berliinin ja Kuuban kriiseissä vuosina 1961 ja 1962. Ilmauksen avulla saatettiin kuvata vakoilijoiden vaarallista maailmaa tai luonnehtia erityisen jyrkkää ideologista asennoitumista. ”Cold war warrior” vaati kylmän sodan jatkamista, kunnes kommunismi kukistuisi, ja toiselta puolen Vietnamin sotaa voitiin arvostella kylmän sodan jatkamisena. Maailmanmenossa oli kuitenkin sellaista, mikä vei pohjaa idän ja lännen kahtiajaon kutsumiselta kylmäksi sodaksi. Yhtäältä tuo jako vakiintui ja arkistui, mihin ”sodan” sisältämä poikkeustilan ajatus sopi huonosti. Toisaalta kaksijakoisuuden kovana ytimenä oli uhka ihmiskunnan tuhoavasta ydinsodasta. Tämä antoi sodan käsitteelle ihmisten mielissä niin kohtalokkaan sisällön, että sen avulla oli vaikeata kuvata senhetkistä maailmantilannetta.

Mihail Gorbatshovin politiikka näytti kuitenkin tuovan enemmän kuin aiemmat liennytyskaudet. Se tuntui murtavan kehyksen, jonka sisällä kylmästä sodasta, liennytyksestä ja kylmän sodan mahdollisesta paluusta oli puhuttu. Nyt tuota rikkoutuvaa kehystä itseään, idän ja lännen vastakkainasettelua, alettiin kutsua kylmäksi sodaksi. 1980-luvun jälkipuolella moni läntinen arvioitsija liitti yhteen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton osoittaman sisäisen uudistuskyvyn. Aiemmissa neuvostoarvioissa kylmä sota oli ollut lännen taantumuksellisten yritystä kääntää sosialismiin johtava maailmanhistorian kulku. Gorbatshov tunnusti Neuvostoliiton osapuoleksi. Hän ja Reagan korostivat toimintansa ja sopimustensa historiallista merkitystä kertomalla, että he purkivat kylmän sodan asetelmia.

Näin kylmästä sodasta tehtiin nimi vuosikymmeniä kestäneelle aikakaudelle, mutta käsitteen sisältö ei vielä ollut se, mikä sille annettiin itäblokin hajottua, Berliinin muurin murruttua, Saksan yhdistyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua. Näiden tapahtumien jälkeen mennyttä kylmää sotaa ei enää määritelty sovinnon vaan voiton perspektiivistä. Voittajaksi julistettiin demokratian ja vapaan markkinatalouden erottamaton yhdistelmä, ja hävinnyt osapuoli kuvattiin ekspansiivisen Neuvostoliiton, kommunistisen totalitarismin ja sosialistisen talousjärjestelmän ykseytenä.
***

Neuvostoliiton romahdukseen päättyvän aikakauden nimenä ilmaus kylmä sota luo vaikutelman yhdestä kaiken läpäisevästä konfliktista. Näin peittyy helposti näkyvistä, että idän ja lännen vastakkainasettelussa oli eri tasoja ja niillä eri tavoin määräytyneitä ja sijoittuneita rajoja. Sotilaallis-turvallisuuspoliittisella konfliktitasolla oli puolueettomuutta toisin kuin talousjärjestelmien ja poliittisten järjestelmien tasoilla. Moni suomalainen kannatti yya-sopimuksella rajattua puolueettomuuspolitiikkaa, markkinataloutta ja sen edellyttämää länsi-integraatiota sekä läntisiä – lähimmin pohjoismaisia – oikeuden ja politiikan instituutioita.

Neuvostojärjestelmän häviöstä voimistunut uusliberalismi myötäili neuvostojärjestelmän marxilais-leniniläistä perustelua esittäessään kylmän sodan sosialismin ja kapitalismin kamppailuksi. 1800-luvulta asti käyty kamppailu ei kuitenkaan mahtunut kylmän sodan vastakkainasetteluun. Neuvostojärjestelmään etäisyyttä ottaneet sosialistiset visiot olivat osa suomalaista ja laajemmin läntistä poliittista mielikuvitusta. Ne saivat merkitystä hyvinvointivaltioiden rakentamisessa, kuten saivat myös näkemykset, joiden mukaan sosialismin torjumiseksi oli myönnyttävä sosiaalipoliittisiin uudistuksiin.

Naapurisuhteiden syvenemisen suomalainen retoriikka ulottui Neuvostoliiton turvallisuusintressien tunnustamisen lisäksi myös siihen, miten puhuttiin neuvostoyhteiskunnasta ja sen historiasta. Suomalaista politiikkaa Neuvostoliitto määritti kuitenkin ”toisena” myös silloin, kun suhdetta kuvattiin naapuruuden, ystävyyden ja luottamuksen käsittein. Pohjoismaa Suomi oli rautaesiripuksi kutsutun rajan länsipuolella. Se oli osa aluetta, jolla viiden turvallisuuspoliittisilta ratkaisuiltaan erilaisen valtion rajat ylitettiin 1950-luvun alkupuolelta lähtien ilman passia ja jolla sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä harmonisoitiin ja integraatio vietiin syvemmälle kuin missään muualla Euroopassa.

Suomalaisten kokemukset rajoista ja niiden ylittämisen mahdollisuuksista olivat hyvin erilaiset kuin Neuvostoliitossa ja muissa ns. itäblokin maissa eläneiden ihmisten. Tämä ero korostui 1970-luvulla. Olen pohtinut ”kirkuvan harmaasta vuosikymmenestä ” jälkikäteen rakennettuja kertomuksia – suomettumisen kertomusta ja hyvinvointivaltion rakentamisen kertomusta – ja kirjoittanut suomalaisten rajakokemuksista:
”Arkista kansainvälisyyttä ja rajojen ylittämisen helppoutta eivät kokeneet vain ne suomalaiset, jotka etenkin 1960-luvun lopussa muuttivat sankoin joukoin Ruotsiin työnhakuun, vaan myös yhä useammat nuoremmat ja vanhemmat ulkomaanmatkailijat. Interrail alkoi vuonna 1972. Seuramatkat etelään lisääntyivät. Kaikista eurooppalaisista suomalaisten oli vaivattominta ylittää valtioiden rajat. Rautaesiripun jakamassa Euroopassa Suomi oli länttä, jossa ihmiset saattoivat vapaasti lähteä ja palata kotimaahansa, ja eri tahoille suomalaismatkailijat toivotettiin tervetulleiksi suhteellisen vähäisin muodollisuuksin, jo 1970-luvun jälkipuolella viisumitta jopa muutamiin itäblokin maihin.” (Pauli Kettunen: Historia petollisena liittolaisena (2015), 173.)

Kuvatessaan kylmän sodan päättymistä Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijät puhuvat mielellään vapaudesta ja vapautumisesta. Kovin vähin vivahtein he kuitenkin käyttävät näitä sanoja esimerkiksi viitatessaan Viroon, ”joka Suomen tavoin vapautui Neuvostoliiton romahdettua” (Suomettumisen aika, jakso 4). He korostavat aiheellisesti kielen poliittista merkitystä. Kielellä ilmaistaan, peitetään ja tuotetaan todellisuutta. Poliittisen kielenkäytön kriittinen historiallinen tarkastelu vaatii kuitenkin tarkastelijalta itseltään huolellista kielenkäyttöä. Tällaista tutkimuksellista kunnianhimoa tästä sarjasta jää kaipaamaan.
***

Kun kylmästä sodasta tehtiin 1990-luvun alussa nimi juuri päättyneeksi koetulle aikakaudelle, lopputuloksen tulkinta antoi mittapuut arvioida sen aikaista toimintaa. Päällimmäiseksi nousseen näkemyksen mukaan suomalaisten kuului arvottaa itsensä, toistensa ja esi-isiensä tekemisiä sen mukaan, olivatko ne edistäneet vai vahingoittaneet Suomen asemoitumista voittaneelle, yleispäteviä periaatteita edustaneelle puolelle.
Kansallisessa kertomuksessa korostui Neuvostoliittoa vastaan käydyillä sodilla säilytetty itsenäisyys, mutta sotien jälkeinen historia suhteutettiin siihen eri tavoin kertomuksen eri muunnelmissa. Selviytymisen kertomuksessa sotien jälkeisten vuosikymmenten politiikka esitettiin itsenäisyyden taitavana ja menestyksellisenä vaalimisena. Vaurioitumisen kertomus kerrottiin suomettumisen käsitteen avulla. Sen mukaan kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton romahdukseen hävitti ulkoiset edellytykset kansakuntaa traumatisoivalle vääristelylle ja nöyristelylle, saattoi syylliset häpeään, mahdollisti sisäisen tervehtymisen sekä vapautti Suomen toteuttamaan läntistä olemustaan. Tämän kertomuksen toistaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle näyttää olevan missiona Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijöillä. Näistä ajoista on tehty ja tekeillä monipuolista tutkimusta, mutta vahvan mission ohjaamiin kertomuksiin tutkimustietoa tarvitaan lähinnä silloin, kun etsitään kuvitusta valmiille vastauksille ja niihin sopiville kysymyksille. Tämänkin ominaispiirteensä vuoksi Kylmän sodan Suomi -sarja on kiinnostavaa aineistoa nyky-Suomen historiapolitiikan tutkimukselle.

***