Suomi on tänä päivänä monikielinen ja monikulttuurinen maa, joka ruotsin kielen kautta liittyy osaksi pohjoismaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä ja kolmen saamelaiskielen kautta osaksi Sápmia, Saamenmaata. Unohdetuimman ylirajaisen identiteetin muodostaa kuitenkin venäjä, jonka puhujia nykyisin asuu Suomessa kuitenkin moninkertaisesti enemmän (yli 84 000) kuin saamelaiskielten (30 000) käyttäjiä koko Sápmissa (Suomessa tilastoitu 2008 puhujaa). Monikielisyys kertoo osaltaan Suomen historiallisesta asemasta rajaseutuna erilaisten kulttuurialueiden, kohtaamisten ja valtavaateiden risteyskohtana. Ajatus Suomesta kolonialistisena rajaseutuna näkyy niin Venäjän vallan aikaisessa asemassa kuin itsenäisyydenkin alkuvuosina. Siihen liittyy keskeisesti unohtaminen, itsensä tunnistamisen vaikeus.
Moninaiset ylirajaiset yhteydet on helppo usein unohtaa, koska tuntuu, että historiaamme on kirjoitettu suomeksi suomalaisten tutkijoiden parissa ja usein vielä kansallisvaltion linssien lävitse. Eritoten julkisessa historiakeskustelussa ja poliittisessa käytössä Suomi ja sen historia voidaan ymmärtää jotenkin historian antamana kehityskulkuna kohti homogeenistä kotia, kansallisvaltiota. Oman kielellisen moninaisuutemme suhteen äänettömyys kuuluu kulttuuriimme.
Yhteiset kielemme kuitenkin ovat luoneet osia yhteiskuntamme yhteisestä, jaetusta identiteetistä ja kielet ja niiden erilaiset äänteet ja aakkoset myös kauniisti jo itsessään kuvastavat Suomen historiaa. Kielet kertovat niistä teistä ja reiteistä, mistä Suomeen on saavuttu ja mistä suunnista valtaa on rakennettu tämän maan ylle. Ne raottavat siis vallan suuntia ja historiallisia kerrostumia. Saamelaiskielet esimerkiksi kuuluvat uralilaisten kielten kielikuntaan ja samaan kieliryhmään muun muassa suomalais-ugrilaisten ja suomalais-volgalaisten kielten kanssa. Siteet saamelaiskansojen sekä suomalaisten ja volgalaisten aikaisempien asukkaiden välillä ovat ohittamattomat. Monikulttuurinen Suomi on niin suomalainen kuin saamelainen, ruotsalainen kuin venäläinenkin. Suomea ovat menneisyydessä johtaneet keskukset Tukholmasta ja Pietarista. Kielet ja äänteet kertovat jo itsessään meille näistä vallan syvistä ja monisyisistä virroista historiassamme. Nykypäivänä, kun liikutaan suurvaltojen ja kohtaamisten rajaseuduilla, ne ovat osa itsensä tunnistamisen historiallisten ulottuvuuksien jatkuvuutta.
Tämän päivän poliittisessa historian kirjoituksessa Suomen siteet Venäjään ovat usein paheksunnan ja eriäväisyyden määrittelemiä tutkimusaiheita. Vuoden 2020 aikana on Moskovan arkistoista vaadittu listoja stalinismin suomalaisuhreista, tai vuonna 2021 suomalaispoliitikot ovat vaatineet poliittisia muutoksia Venäjällä ja demokratiaa sen kansalaisille. Valta ja vaikutteet ovat virranneet ulos päin tai sitten valtaa historiassa on kuvattu katkaistuna valtioiden välillä. Historiakeskustelumme keskittyy harvemmin siihen osaan historiasta Venäjän keisarinvallan aikana, jolloin Suomi kuului autonomisena mutta dynaamisena, monikielisenä ja monikulttuurisena rajaseutuna Venäjän vallan piiriin ja jolloin niin Helsinki kuin Pietari hyötyivät tästä siteestä puolin ja toisin. Tuolloin vallan virtaus oli monisuuntaista.
Venäjän keisarikunnan laivastoa Helsingissä vuonna 1917. Laivojen mastoissa keisarikunnan laivaston sinivalkoinen lippu. Kuva M.U.O Tarakanov. Historian kuvakokoelma HK19950308b:7, Museovirasto.
Venäjä oli kolonialistinen mannerimperiumi, joka liitti osakseen Suomen alueen ja rakensi tästä modernia valtiota. Samalla Suomi siirtyessään Tukholmalta Pietarin piiriin oli yksi kehittyneimmistä Venäjän Tsaarin alaisista alueista. Suomen kautta ja Suomen kanssa pääsi keskusteluun siitä, millainen uudistuneen Venäjän hallinnon ja yhteiskunnan tulisi olla. Suomi oli myös Tsaarin portti Eurooppaan tuolloin, kun tämän valta halusi eurooppalaistua. Tämän siirtomaavallan historian unohtamisessa ongelma on itsensä tunnistamisessa. Siteet Venäjään ovat tämän valtasiteen lisäksi myös pohjoisessa Saamenmaalla pysyvämmät ja tiiviimmät kuin poliittinen nykyhistoriamme kuvaa. Siteiden katkaisu pohjoisessa ei edes olisi mahdollista.
Itsensä tunnistaminen osana Venäjän monikansallista mannerimperiumia voi avata silmämme omaan siirtomaahistorian ulottuvuuteemme itsenäisyyden aikana, varsinkin kun nuo kaksi ovat suoraa jatkumoa toisilleen. Hieman yli kahdenkymmenen vuoden ajan Suomi hallitsi pohjoista aluelaajennusta, joka koettiin ja jota monin paikoin kohdeltiin Suomen siirtomaana. Kun briteillä oli Intia, niin meillä oli Petsamo, kuului aikakauden tumman huumorinen heitto. Tämä Jäämeren rantakaistale heijasteli sitä monikielistä ja -kulttuurista jatkumoa, jota Suomi oli saanut kokea Venäjän imperiumin rajaseutuna.
Suomalainen ”sivistys” modernisoi Petsamoa, esimerkiksi yhdistämällä alueen Jäämeren tien kautta muuhun maahan. Kuva Sakari Pälsi, vuodelta 1929. Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma, SUK317:2, Museovirasto.
Pohjoisen siteet olivat voimakkaat. Petsamossa kohtasivat kolttasaamelaiset, norjalaiset, karjalaiset, venäläiset ja suomalaiset. Tästä rajaseudusta suomalaiset pyrkivät tekemään oman kotiseutunsa. He yrittivät tehdä sitä vahvistamalla suomen kielen asemaa alueella, suomalaistamalla sen muut asukkaat ja asuttamalla alueen suomalaisilla uudisasukkailla. Yrityksistä huolimatta Suomen lyhyt siirtomaakausi ei poispyyhkinyt paikallisia identiteettejä tai estänyt eri lailla itsensä identifioivien ihmisten kohtaamisia. Kielien moninaisuus pysyi elossa.
Petsamon suomalaisen kauden ensimmäinen kesä oli 100 vuotta sitten. Mutta nykysuomessa Petsamo on unohdettu julkisessa historiakeskustelussamme. Sen sijaan, että pyrkisimme tunnistamaan kohtaamisiamme ja monikulttuurisia juuriamme Petsamon siirtomaavallan kautta, olemme haudanneet Petsamon tarinan kansallisen historiamme marginaaleihin. Tähän meillä ei ole varaa yhä monietnisemmässä Suomessa ja globaalissa maailmassa. Maailmalla puretaan tällä hetkellä siirtomaavaltojen historiaa uudelleen, ikään kuin toisella dekolonisaation aallolla, joka kohdistuu tietoon ja identiteettiin. Se näkyy protesteina kaduilla ja patsaiden kaatamisina. Tässä kontekstissa on tärkeä tuntea Suomen historiankin osuus.
Pohjoisen laaja tila houkutteli suomalaisia uudisasukkaita ja inspiroi niin tiedemiehiä kuin taitelijoita. Panoraama Petsamosta: Kaulatunturin rinteeltä Kuotsjärvelle vuonna 1934. Kuva Erkki Mikkola, Kansatieteen kuvakokoelma, KK5065:7.34B, Museovirasto.
Meillä on rikas siirtomaamenneisyys sekä Venäjän monikansallisessa imperiumissa että monikulttuurisessa pohjoisen valloituksessa. Suomen historiaan kuuluu ulottuvuus kolonialismin ristipaineissa olevana rajaseutuna. On hyvä kyseenalaistaa kansallisen historian tarinaa, katsoa sitä eri näkökulmista ja olla luomatta jyrkkiä lokerointeja tai raja-aitoja kansakunnan ”sisäisen” ja ”ulkoisen” historian välille. Rajat ovat kuitenkin ovia, jotka vain esittävät olevansa seiniä, ja niistä ovista kulkee solkenaan ajatuksia, vaikutteita ja ihmisiä.
Kirjallisuuslista
Hosking, Geoffrey. Russia, People and Empire, 1552-1917. Cambridge: Harvard University Press, 1997.
Kappeler, Andreas. Russland als Vielvölkerreich: Entstehung, Geschichte, Zerfall. Muenchen: C. H. Beck, 1992
Kullaa, Rinna ja Janne Lahti, toim. ”Kolonialismi ja Suomi” teemanumero, Historiallinen Aikakauskirja 104.4 (2020).
Kullaa, Rinna, Janne Lahti ja Sami Lakomäki, toim. Suomen rajaseutujen kolonialismi. Helsinki: Gaudeamus, tulossa.
Lahti, Janne. ”Settler Colonial Eyes: Finnish Travel Writers and the Colonization of Petsamo.” Teoksessa Leila Koivunen, Raita Merivirta, & Timo Särkkä, toim., Finnish Colonial Encounters. From Anti-Imperialism to Cultural Colonialism and Complicity. London: Palgrave, 2021.
Lehtola, Veli-Pekka. Rajamaan identiteetti: Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 1997.
Lehtola, Veli-Pekka. Saamelaiset suomalaiset: kohtaamisia 1896-1953. Helsinki: SKS, 2012.
Lähteenmäki, Maria. Jälkiä lumessa: arktisen Suomen pitkä historia. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2017.
Nyyssönen, Jukka. ”Sami Counter-Narratives of Colonial Finland. Articulation, Reception and the Boundaries of the Politically Possible.” Acta Borealia 30:1 (2013), 101-121.
Onnela, Samuli, & Jouko Vahtola, toim. Turjanmeren maa: Petsamon historia 1920-1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999.
Petsamo 1920-1944: Suomi Jäämeren rannalla. Espoo: The Regional Museum of Lapland, 2018.
Slezkine, Yuri. Arctic Mirrors. Russia and the Small Peoples of the North. Ithaca. Cornell University Press, 1994.
Väestö kielen mukaan tilasto 2020-
http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#V%C3%A4est%C3%B6%20kielen%20mukaan%2031.12.