Avainsana: kylmä sota

2 Comments

Blogi-sarja: Kylmän sodan Suomi, suomalaiset ja suomettuminen (Antero Holmila)

  By


”Kun meidän sukupolvemme mielestä Suomi-neito huorasi, niin vanhemman polven edustajat olisivat voineet lisätä: ’mutta hyvästä hinnasta.’” (mies s.1961).

Vuosina 2020–2021 keräsin yhdessä SKS:n ja SLS:n kanssa aineiston, joka kartoittaa suomalaisten muistoja ja kokemuksia kylmän sodan ajalta. Yksi kartoituksen aihe oli ihmisten kokemukset suomettumisesta. Aiheen kartoittaminen on nyt ajankohtaisempaa kuin aikoihin, ei vähiten siksi, että Venäjän hyökättyä Ukrainaan suomettumisen historia on noussut ennen näkemättömällä tavalla julkisen keskustelun kohteeksi. Vaikka Jari Tervon ja Marjo Vilkon dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi kertoo Suomen Neuvostoliitto-suhteesta yleisesti, sarjan alaotsikko ilmaisee sen kantavan teeman: ”Suomettumisen aika maailmansodan lopusta 1990-luvulle”.

Jos suomettumisella tarkoitetaan kritiikitöntä suhtautumista Neuvostoliittoon tai kyvyttömyyttä arvostella Neuvostoliittoa sen reaktioiden pelossa, niin jo lähtökohta koko sarjalle on haasteellinen, koska on vaikea nähdä, että suomettuminen olisi ollut koko 1945-1991 ajanjakson kantava teema, vaikka se sarjassa on sellaiseksi rakennettu. Kuvaavaa on, että vielä siinä vaiheessa kun suomettumisen patriarkka Urho Kekkonen oli ollut vallassa jo yli 12 vuotta ja aloittanut kolmannen presidenttikautensa, Suomen Kuvalehti kirjoitti Neuvostoliiton panssarien vyöryttyä Prahaan elokuussa 1968 hyvin selkeäsanaisesti ja ”ei-suomettuneesti”:

Uskoimme että Neuvostoliitto tarkoittaa täyttä totta puhuessaan kansainvälisen jännityksen laukeamisesta, rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, puuttumattomuudesta muiden maiden itsenäiseen päätäntävaltaan ynnä muusta hyvästä. Vietnamin asiassa Neuvostoliitto esiintyi lukemattomien mielestä hyvän ja oikean puolustajana vääryyttä vastaan. Sekin usko on nyt horjunut. Kuka uskoo, että Moskova enää haluaa vilpittömästi työskennellä edes ydinaseiden ja muun tuhoon johtavan aseistuksen supistamisessa (Suomen kuvalehti, 31.8.1968, s.2).

Kylmän sodan Suomi -sarjassa suomettumistarina on varsin yksioikoinen ja tuomitseva, ei niinkään selittämään tai ymmärtämään pyrkivä. Vastaava tendenssi oli nähtävissä jo aiemmin, kun Ilta-Sanomat julkaisi loppuvuodesta 2019 YYA-Suomi -aiheisen historian erikoisliitteensä. Liitteen etusivu kertoi samaa tarinaa, jota Kylmän sodan Suomi on jatkanut: ”näin eliitti nöyristeli”. Molemmissa tapauksissa suomettumisesta on leivottu ”maan tapa”, yksinkertainen rähmällään olon opetus.

Aivan samoin kuin kylmän sodan käsitteessäkin, josta Pauli Kettunen on aiemmin kirjoittanut, myös suomettumisessa on monia eri tasoja, ulottuvuuksia ja aikakerrostumia. Ylipäätään voisi sanoa, että suomettumisessa on enemmän harmaan sävyjä kuin selkeitä ääripäitä, jotka korostuvat julkikeskustelussa – niin Kylmän sodan Suomi sarjassa kuin tällä hetkellä Ukrainan sodan synnyttämässä suomettumis- / jälkisuomettumiskeskustelussa. Eräs koko dokumenttisarjaa vaivaava ilmiö on se, että historian monitahoisuuden sijaan valittu perspektiivi on suhteellisen typistävä. Narratiivi on kyllä helpompi pitää kasassa, mutta laajempaa ymmärrystä se ei tue, vielä vähemmän se auttaa ymmärtämään suomettumisen kansallista kokemusta nimenomaan sen omassa historiallisessa kontekstissa. Itse lähestyn sarjaa siitä näkökulmasta, että se kertoo enemmän tämän päivän historiakulttuurista kuin Suomen asemasta itse kylmässä sodassa.

Max Jakobson kirjoitti heti Neuvostoliiton luhistuttua Helsingin Sanomissa, että ”kansa ei koskaan suomettunut, vain kansakunnan valiot”. Jakobson oli oikeilla jäljillä, mutta luonnollisesti myös ”kansakunnan” suhde suomettumiseen oli itsessään paljon monitahoisempi ilmiö, josta tiedämme yllättävän vähän, eikä Suomi kylmässä sodassa -sarja juurikaan paikkaa vallitsevaa puutetta. Tavallisille kansalaisille suomettuminen oli monimuotoinen ilmiö, joka itsessään korostaa historian moniäänisyyttä – joillekin se edusti (ja edustaa yhä edelleen) valtioviisautta, toisille puolestaan ärsyttävää mutta pakon edessä tapahtunutta sopeutumista. Eräille se puolestaan edusti suomalaisuuden moraalista rappiota, jossa julkisesti esitettiin yhtä ja yksityisesti toista.

Monien ihmisten muistoissa Kekkonen ja Suomi oli jatkuvan tarkkailun ja paineen alla, jossa toiminnan vaihtoehdot olivat vähissä. Moraalisen tuomion sijaan Kekkosen nähtiin taiteilevan hienosti vallitsevassa tilanteessa. ”Arvostan Kekkosta edelleen hänen taidoistaan hoitaa asioita Neuvostoliiton päämiesten kanssa”, kirjoitti yksi muistelija, kun taas toinen selitti, että Kekkonen teki presidenttinä suurtyön toimiessaan Neuvostoliiton johtajien kanssa ja pyrkien ajamaan rauhan asiaa. Kansan näkökulmasta suomettumisen ytimessä olikin usein juuri jatkuva pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Neuvostoliiton kanssa. Monet suomalaiset eivät ymmärtäneet mikä suomettumisessa oli niin pahaa: ”Mitä huonoa siinä oli, jos ei halunnut sotaa Neuvostoliiton kanssa, vaan yritti neuvotella sen kanssa?” muisteli eräs kirjoittaja. Näissä muisteluissa suomettumisen kehys ei ole niinkään moralistinen tai hännystelyyn viittaava. Suomettumisen lähtökohtana ei muistelijoilla myöskään ollut Neuvostoliiton pelko. Eri ajankohtina, kuten Tšekkoslovakian miehityksen aikaan, Neuvostoliiton toimet kyllä huolestuttivat monia, mutta suomettumisen pohjavireeksi se ei muistelijoiden mukaan muodostunut. Sen sijaan suomettuminen nähtiin pragmaattisena reaalipolitiikkana. Se, missä sopeutumisen raja ylittyi ja muuttui turhanpäiväiseksi nöyristelyksi, ei välttämättä vaivannut muistelijoita siinä määrin kuin tämän päivän historioitsijoita.

Erityisen hankala suhde suomettumiseen ja Neuvostoliiton hännystelijöihin oli niillä, jotka 1970- ja 1980-luvuilla identifioituivat vasemmistoon mutta joille Neuvostoliitto ei edustanut edistyksellisyyttä. Monet Neuvostoliittoon kriittisesti ajattelevat vasemmistolaiset, jotka samaistuivat Ele Aleniuksen kaltaisiin henkilöihin, teeskentelivät olevansa ”tiedostavia”,  sillä erityisesti opiskelumaailmassa ryhmäpaine oli kova.

Ennen kaikkea suomettumisella oli myös vastavoimansa. Ylipäätään se, että arjen kulttuurin ja kulutuskäyttäytymisen tasolla Suomi oli länsimaa, oli suomettumisen tehokkain tulppa. Suomettumisen kuumimpina aikoina 1960- ja 1970-luvuilla suomalainen kulttuuri amerikkalaistui nopeaa vauhtia, kun taas Neuvostoliiton ote kehittyvään massa- ja kulutuskulttuuriin oli olematon. Samaan aikaan Leningradin, Tallinnan ja Itä-Euroopan matkat avasivat monien silmät sosialismin arkitodellisuuteen, vaikka se yritettiin mahdollisimman tehokkaasti piilottaa turisteilta. Eräs neuvostopropagandaan hurahtanut nainen joutui toteamaan ensimmäisen matkansa jälkeen, että ”tällaista maata minä olen ihannoinut!” Ihannoiminen loppui siihen paikkaan. Myös Neuvostoliitosta tulleiden tuotteiden laaduttomuus tunnettiin. Popeda ja Zetor eivät kyenneet kilpailemaan Opelin tai Fergusonin kanssa. Jos suomalaiset halusivat ”moottoriapua” elämään, oli ”aatteet heitettävä sivuun.” Maaseudulla ihmisiä huvitti, kun YYA-teemaviikoilla vasemmistolaispoliitikot pyrkivät mainostamaan maatalojen isännille neuvostolaitteiden laatua, vaikka ihmisillä oli aivan selkeä kuva näistä tuotteista.

Aatteellisella tasolla suomettuminen ei myöskään ollut kaikenkattava valtavirta, joksi se nykykeskustelussa helposti kääntyy tai jollaiseksi se Kylmän sodan Suomi -sarjassa on helppo ymmärtää. Aikalaissanomalehtiä lukemalla saa vahvan kuvan suomettumisen retoriikasta, mutta silti on muistettava, että kansan suussa Tiedonantaja kulki myös nimellä ”Taudinkantaja”. Suomettuminen ei yksinkertaisesti juurtunut kansalaisten arkeen. Vaikka suomettumiseen liittyneen ”kaksoistodellisuuden” hahmottaminen oli monille hankala kysymys, ihmiset ajattelivat kuitenkin – Jakobsonin lausahduksen mukaan – että suomalaiset eivät todellakaan suomettuneet.
Sekä Neuvostoliitosta tuotu että suomalaisen poliittisen eliitin itsensä tuottama YYA-propaganda ei juurikaan kansaan uponnut. Vaikka ulkoministeriössä vietettiin unettomia öitä puolueettomuusliturgian viilaamiseksi huippuunsa, ihmiset suhtautuivat touhuun yliolkaisemmin – liturgia ja juhlapuheretoriikka oli liian tyhmää ja yliampuvaa vakavasti otettavaksi. ”Jatkuva Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden korostaminen sai ihmiset kysymään, miksi meidän ainoa ystävämme on itänaapuri. Eikö USA ole ystävällinen maa? Tai jokin muu länsimaa? Vihollisiako ne muka ovat?” Summasi yksi muistelija asian. Näitä vahvoja länsikulttuurin virtauksia ja niiden merkitystä ei Kylmän sodan Suomi sarjassa ole juurikaan pohdittu, vaikka on ilmeistä, että myös niillä oli vahva osa suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityisen vahvasti ne elivät maaseudulla.

Samoin rauhanmarssit, rauhanpuolustaminen ja teiniliiton kaltaiset järjestöt saivat monet takajaloilleen. Teiniliiton jäsenmäärä ei suoraan korreloi sen suosion kanssa. Poliittisessa historiassa on korostettu, että se oli ponnahduslauta ja harjoittelualusta yhdelle poliittiselle – pääsääntöisesti suomettuneelle ja jälkisuomettuneelle – sukupolvelle. Samaan aikaan se oli monille jäsenistä pelkkää pakkopullaa: ”Siihen oli pakko liittyä. Halusi tai ei.” Eräiden muistelujen mukaan missään ei tihkunut viha ja väkivalta niin kuin rauhanpuolustajien uhmakkaissa eleissä. Äänekäs ydinporukka mellasti Neuvostoliiton puolesta, mutta – kuten myös teiniliiton tapauksessa – monet kulkivat virran mukana tai jättäytyivät sivuun ja pysyivät hiljaa. Oliko hiljaa pysyminen suomettumista, on moraalikysymys, johon on tässä mahdotonta vastata. Oleellista on kuitenkin huomata, että hiljaisen ja ei-suomettuneen kansanosan puolenvalinta kylmän sodan Suomessa oli usein banaali mutta silti tärkeä: kulkueiden ja vallankumouskylttien sijaan heidän länsimaisuuteen suuntautunut tukensa näkyi Aku Ankan ja Valittujen Palojen tilaamisena.
Kaikista sekä tässä että muualla esille nostetuista ongelmistaan huolimatta Kylmän sodan Suomi -sarjaa on pidettävä merkityksellisenä historiakulttuurisena puheenvuorona. Suomettumisilmiön kansallista tilintekoa on aina silloin tällöin vaadittu, mutta harvoin Tervon kaltaisen kaikkien tunteman kulttuuriauktoriteetin voimalla. Suotavaa on, että tämä ydinsanoma saa laajaa kannatusta, mutta niin, että tilinteko lähimenneisyyden haamujen kanssa on vähemmän tendenssiomaista ja näkökulmiltaan monipuolisempaa. Vaikka suomettuminen epäilemättä oli kansakunnan valioiden keskuudessa ”maan tapa”, se ei edusta ”suomettuneisuuden ajan” koko kuvaa.

No comments

Blogisarja: Häpeän historia vai menestystarina – Vanhoista vastauksista uusiin kysymyksiin (Saara Matala)

  By

Ylen tilaama dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi nosti lähimenneisyyden uuden vuoden puheenaiheeksi. Kirjailija Jari Tervon, käsikirjoittaja Marjo Vilkon, ja tuotannon ammattitaito näkyi katsojaluvuissa. Selkeä asetelma, idän ja lännen, kommunismin ja liberaalidemokratian, totuuden ja valheen vastakkainasettelu yhdistettynä graafisesti näyttävään kerrontaan ja monipuolisiin haastatteluihin saivat ihmiset vaihtamaan joululomien James Bond -elokuvista dokumenttiin. Ilman suoraa viittausta, Tervo tiivistää sarjan perusteeman Helsingin Sanomissa 16.1 julkaistussa kolumnissaan: Kylmän sodan sopeutuminen oli häpeän historiaa, Suomen menestystarina alkoi vasta YYA-sopimuksen loppumisesta 1992. Historioitsijat ovat kommentoineet sarjan häpeänarratiivin ongelmia ahkerasti.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun lopussa toi sodan takaisin Eurooppaan. Se oli räjähdys, jonka valossa Suomen suhde Venäjään on tullut uudelleen arvioinnin kohteeksi.

Tarkastelen seuraavassa sarjassa esitettyä kuvaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta oman alani, talouden, teollisuuden ja tekniikan historian näkökulmasta.
Väitöstutkimukseni lähtökohta tiivistyi sitaattiin brittilehdistöstä ”Finlandisation of Shipbuilding”. Suomen laivanrakennusteollisuuden historiaa ympäröi kylmän sodan ristiriitainen perintö: Häpeä Neuvostoliiton myötäilystä, ylpeys teollisuuden ja talouden kehityksestä. Päästäksemme eteenpäin ristiriidan selvittämisessä, naseva vastakkainasettelu menestyksen ja häpeällisen myöntyvyyden välillä ei auta. Sen sijaan meidän on tutkittava Neuvostoliiton vaikutusta Suomeen sellaisena kuin se oli, monimutkaisena ja monitahoisena, usein merkittävänä, harvoin keskeisimpänä.

Dokumentissa kylmän sodan vaikutusta Suomen teollisuuteen ja talouteen esitetään anekdootteina. Sotakorvaukset käsitellään nöyryytyksen kautta, laivanrakennusta helppona rahana ja Neuvostoliiton markkinoita huonolaatuisen tavaran kaatopaikkana. Hyvä taustatoimitus on vähintään selaillut uudempaa kirjallisuutta, mutta tutkimus jää Tervon painokkaan äänen varjoon:
”Idänkauppa on osoittautunut Suomelle uskomattoman edulliseksi. Neuvostoliiton valtaville markkinoille saa myytyä lähes kaikkea, jäänmurtajista kävelykenkiin ja tehtaista pursotettavaan juustoon. Sitä Neuvostoliitossa käytetään parranajoon. Kilpailu on olematonta.”
Uudella aineistolla palataan vanhoihin legendoihin.

Kritisointi on helppoa, mutta miten sitten Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisia ja teollisia suhteita kylmän sodan aikana kannattaisi käsitellä?
Ensimmäinen askel eteenpäin on ymmärtää, mitä kylmä sota oli: geopoliittinen ja ideologinen konflikti, mutta myös kilpailu kahden talousjärjestelmän välillä.
Strategisten teknologioiden kehitys, erityisesti ydinaseet ja ohjukset, muokkasivat ratkaisevasti voimatasapainoa ja sodan luonnetta. Taloudellisen sodankäynnin muodot olivat keskeisiä pyrkimyksissä heikentää vastustajaa ja vahvistaa liittolaisia. Teknologiset voimannäytöt eivät kuitenkaan olleet pelkästään sotilaallisia. Koirien ja apinoiden lennättäminen avaruuteen olivat keino lujittaa hallinnon legitimiteettiä, luoda kuvaa modernista yhteiskunnasta ja kilpailla kapitalismin ja sosialismin puolesta kansojen sydämistä ja sieluista. Kylmää sotaa leimannut vastakkainasettelu monenkeskisen markkinatalouden ja keskusjohtoisen suunnitelmatalouden välillä oli puolestaan keskeinen elementti Suomen idänkaupan instituutioiden ja käytäntöjen muotoutumisessa.

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa kauppa ja teknologia politisoituivat suhteessa näihin kaikkiin, mutta ei samassa suhteessa kaiken aikaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen metalliteollisuuden kapasiteettiä kasvattavat kauppasopimukset olivat heti sodan jälkeen yksi keino, jolla pyrittiin varmistamaan Suomen johdon kuuntelevan Moskovaa herkällä korvalla. Suomalaiset eivät olleet tietämättömiä taloudellisen riippuvuuden riskeistä, mutta vaakakupissa painoivat myös teollisuuden työpaikat, jotka tarjosivat taloudellista vakautta maalta kaupunkeihin muuttaville työmiehille.

Naapurimaan taloudellisten ja teknologisten tarpeiden lisäksi suomalaiset ymmärsivät myös suurvallan ideologisen herkän hipiän vaatimukset. Tieteellis-teknillisen yhteistyön puitteissa tarjottiin Neuvostoliitolle tilaisuus saada lännestä referenssiprojekteja ja siinä samalla kehittää ja myydä suomalaista teknologiaa.

Loviisan ydinvoimala, joka dokumentissa esitetään suomettumista säteilevänä monumenttina, yhdisti valmistuessaan suomalais-neuvostoliittolaiseen yhteistyöhön länsisaksalaista ja amerikkalaista tekniikkaa ja antoi suomalaisille mahdollisuuden kehittää kotimaista ydintekniikan osaamista. Projekti syntyi maiden välisistä riippuvuuksista, osin lisäsi niitä, osin vähensi. Verkottuneessa maailmassa ylirajaisista riippuvuuksista ei ole mahdollista päästä eroon. Historiantutkimus antaa välineitä näiden riippuvuuksien ja niiden vaikutusten analysointiin pitkällä aikavälillä.

Bilateraalinen clearingkauppajärjestelmä ja siihen liittyvät korporatiiviset neuvottelukomiteat kehittyivät välittämään suomalaisten yritysten ja Neuvostoliiton suunnitelmatalouden intressejä. Hallitustenväliset komiteat tarjosivat suomalaisille suoran linjan Neuvostoliiton suunnitelmatalouden rattaisiin ja näitä yhteyksiä voitiin hyödyntää pitkäjänteisten toimitussuhteiden luomiseen. Clearingille tyypilliset käteismaksut olivat puolestaan elintärkeitä investointituotteiden viejille aikana, jolloin rahoitusmarkkinat olivat Suomessa säädellyt ja Neuvostoliitto suhtautui velkaantumiseen epäluuloisesti.

Siksi, kun Kekkonen joi viiniä Stalinin kanssa kauppaneuvotteluiden jatkoilla, kyytipoikana saattoi olla henkilökohtaista opportunismia ja suomettumisen piirteitä. Pöydällä olivat kuitenkin myös strategisen luottamuksen osoittaminen ja geopoliittinen vakaus, kotimainen työllisyys ja yhteiskuntarauha, telakoiden kehitys ja pyrkimys monipuolistaa teollisuusrakennetta sekä Suomen rahoitusmarkkinoiden kyvyttömyys rahoittaa laajamittaista vientiä. Historiassa mikään, kaikkein vähiten valtioiden välisissä suhteissa, ei koskaan tapahdu vain yhdestä syystä.

Toiseksi, on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin ja muutoksiin, koska juuri ne ovat nykyisen todellisuutemme perusta. Dokumenttisarja esittää kylmän sodan vuosikymmenet historiasta irrallisena ajanjaksona, jota hallitsi tasaharmaa suomettumisen varjo. ”Muistot, vain muistot jäljelle jää,” lauletaan tunnuslaulussakin. Näitä muistoja ja niiden herättämiä tunteita on syytäkin tutkia, mutta talous- ja teollisuushistorian näkökulmasta henkilökohtaiset muistot haalistuvat ensin. Jäljelle jää Hietalahden telakkahalli, Porvoon öljyjalostamo ja suomalaisen juuston maine Pietarissa.

Myös Neuvostoliiton kauppa on asetettava perspektiiviin. Suomen viennistä suurin osa suuntautui koko ajan länteen, Neuvostoliitto kattoi Suomen ulkomaankaupasta noin viidenneksen. Siinä missä lännen 80 prosentin vientiosuus muodosti perustan EU-jäsenyydelle, idän viidennes kerrannaisvaikutuksineen muokkasi merkittävästi Suomen meriklusterin tai polttoaineenjalostuksen kehityssuuntia. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi voinut kehittyä ilman idänkauppaa. Kysymys on siitä, että idänkauppa oli osa sitä historiaa, joka toteutui. Ilman tätä historiaa osa Suomen nykyisestä teollisuudesta jää tyhjän perinnön päälle.

Kolmanneksi tulisi muistaa, että kaikki Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa ei johtunut suomettumisesta. Maantieteellinen läheisyys, yhteinen historia ja toisiaan täydentävä tuotantorakenne olisivat tukeneet taloudellisen vaihdon jatkumista sodan jälkeen ilman YYA-sopimustakin. Keskeinen kysymys onkin, missä määrin ja mitä kautta kylmän sodan politiikka vaikutti kaupan rakenteeseen, kannattavuuteen ja tasoon.

Kannattaa kuunnella tarkasti pitkän linjan tutkijan Inkeri Hirvensalon rauhallisia kommentteja. Idänkaupan hinnat olivat keskimäärin hieman markkinahintoja korkeammat. Omassa tutkimuksessani laivanrakennuksesta kilpailua vähensi Neuvostoliiton ulkomaankaupan byrokratia sekä Suomen keskittyminen erikoislaivojen marginaaliin. 1970-luvun jälkeen Suomelle tärkeissä segmenteissä hintaeroa idän markkinoiden ja maailmankaupan keskihintojen välillä kasvatti lisäksi rahtilaivojen maailmanmarkkinoiden ylikapasiteetti ja kysynnän romahtaminen.

Koko taloudellisen yhteistyön lakaiseminen suomettumisen maton alle piilottaa yritysten keskeisimmän motiivin – kapitalistisen voitontavoittelun.
Neljänneksi, sopeutuminen ei ole valheen synonyymi kuten dokumentissa annetaan ymmärtää, vaan pienelle, vientivetoiselle maalle kaupankäynnin edellytys.
Kylmän sodan aikana suomalaiset yritykset olivat sopeutuneet venäläisiin standardeihin, monimutkaiseen neuvostobyrokratiaan ja suunnitelmatalouden kysyntärakenteeseen. Kahdenvälisen idänkaupan nopea alasajo oli shokki, josta osa selvisi huonommin, osa paremmin. Parhaimmillaan suomettumisen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään esimerkiksi politiikan vaikutusta taloudelliseen päätöksentekoon tai yritystoiminnan sopeutumista markkinoiden muutokseen. Idänkaupan lopun konkurssit eivät olleet suomettumisen aiheuttama erikoistapaus, vaan raunioista nousee kiinnostavampi kysymys: miten politiikka vaikuttaa kaupankäynnin mahdollisuuksiin? Miksi yritysstrategioiden muutos on niin vaikeaa? Tällaisesta tutkimuksesta voisi olla kiinnostunut Brexitin jälkeinen brittitalous tai energiasiirtymän kanssa kipuileva kuljetusala.
Sarjan ainoa konkreettinen kauppaa koskeva esimerkki oli Rauma-Repolan kuuluisat sukelluspallot. Sukelluspalloihin tiivistyy toimintatrillerin ainekset: salaisuuksia merenpohjassa, ennennäkemätöntä huipputeknologiaa, CIA:n painostusta. Silloinkin, kun historiaa kuvataan vain yhdestä suunnasta, näkökulma tulisi valaista niin ettei se vääristy. Sukelluspallot ovat ansiokas esimerkki suomalaisten insinööritaidon historiasta, Rauma-Repolan tuotekehityksen laadusta ja Lokomon metallurgisesta osaamisesta. Pallot eivät kuitenkaan millään tavalla olleet edustava esimerkki Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan ongelmista. Yli tuhannesta Suomen Neuvostoliittoon toimittamasta laivasta vain kourallinen joutui lännen vientikieltojärjestelmän hampaisiin. Tämänkin konfliktin merkittävin seuraus oli suomalaisten yritysten sopeutuminen tiiviimmin lännen, ei idän, vientivalvontajärjestelmän piiriin.

Kylmän sodan teknologiayhteistyö ei ollut elokuvaa. Melkein kaikilla melkein kaikissa tilanteissa oli enemmän voitettavaa neuvottelupöydän kompromisseissa kuin avoimissa konflikteissa. Jälkikäteen näistä kompromisseista kannattaa keskustella, mutta yhteistyön yksiselitteinen tuomitseminen sulkee silmät taloudellisen ja tekniikan kehityksen pitkäaikaisilta vaikutuksilta.

Ukrainassa nyt käytävä sota ei ole kylmää. Akuutissa sotatilassa huomio keskittyy sanktioihin ja taloudellisiin sidoksiin. Kylmän sodan historia auttaa ymmärtämään miksi sanktiot niin harvoin toimivat, miksi riippuvuuksia syntyy ja miten niitä on yritetty hallita. Tämä avaa tärkeämpiä kysymyksiä kuin väittelyn siitä, oliko Suomen kylmä sota häpeän historiaa vai alkoiko menestys vasta eräänä maanantaina 1992. Kylmä sota ja suomettumisen spektri ovat osa Suomen taloudellisen ja teollisen kehityksen historiaa – hyvässä, pahassa ja monimutkaisena.

Saara Matala
Chalmers Tekniska Högskolan, Göteborg, Ruotsi. matala@chalmers.se

One Comment

Blogisarja: Sodan hinta (Jari Ojala)

  By

Inter arma silent revisores rationum – kun aseet vaikenevat ryhtyvät kirjanpitäjät töihin, otsikoi professori Ilkka Nummela kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisemansa kirjan, jossa laskettiin toisen maailmansodan taloudellista hintaa Suomelle. Sodalla on hintansa sekä sodan aikana että vielä vuosia sotatapahtumien jälkeenkin.

Ukrainan sodan lopullinen taloudellinen hinta lasketaan vuosien, ehkä vuosikymmenien päästä. Inhimilliselle kärsimykselle ei tietenkään voi määrittää hintaa: jokainen ihmishenki on korvaamaton, jokainen sodan inhimillinen haava – niin fyysinen kuin henkinen – on korvaamaton. Suomen sotakokemuksesta tiedämme, että sodassa särkyneet mielet johtavat ylisukupolvisiin traumoihin. Sama on valitettavasti odotettavissa niin ukrainalaisille kuin siellä sotiville venäläisillekin.

Tiet, talot, rakennukset ja ydinvoimalat voidaan rakentaa uudestaan ja tälle jälleenrakennukselle on suhteellisen helppokin asettaa hinta. Sodassa tuhoutunutta kulttuuriomaisuutta ei sen sijaan saada koskaan takaisin – on kyse sitten rakennetusta kulttuuriperinnöstä, taideaarteista tai kirjastojen ja arkistojen kokoelmista. Niiden arvoa ei voi rahalla mitata.

Juuri nyt mietimme kuumeisesti, mikä on talouspakotteiden hinta Venäjälle ja pidemmällä aikavälillä maailmantaloudelle – ja mikä ylipäänsä on pakotteiden teho. Kauppasaartoja ja muita talouspakotteita on käytetty läpi historian, muttei koskaan siinä laajuudessa kuin nyt Venäjää kohtaan. Historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, etteivät pakotteet ole yleensä olleet kovin tehokkaita. Saarrot ovat käytännössä aina vuotaneet ja niiden avulla on tehty häikäilemättä voittoja. Historia on osoittanut, että sodan aikana voittajia ovat sodan kurimukselta säästyneet, jotka onnistuvat luovimaan taistelevien osapuolten ja saartojen välimaastossa.

Suomalaisilla oli mahdollisuus hyödyntää puolueettomuutta osana Ruotsia Napoleonin sotien aikana, jolloin suomalainen terva- ja puutavarakauppa kukoisti sodan aiheuttaman kysynnän ja kauppasaarron vuoksi – kunnes kaikki romahti vuosikymmeniksi, kun puolueettomana sinnitellyt Ruotsi tempautui mukaan tapahtumiin ja Suomen sodan myötä Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin.
Toisessa maailmansodassa Ruotsi nautti ulkomaankaupassaan puolueettomuuden eduista. Kylmä sota taas tarjosi Suomen talouselämälle mahdollisuuden luovia idän ja lännen välissä.

Ketkä sitten hyötyvät sodasta?

Vuosituhannen vaihteen globalisaatiokeskustelussa puhe kääntyi usein BRIC-maihin mahdollisina tulevaisuuden talouden voimanpesinä. Näistä Kiina on tässä onnistunutkin, jossain määrin myös Intia, mutta Venäjä on menettänyt pelin ja jäänyt raaka-aineiden tuottajaksi. Mutta mitä tapahtuu Brasilialle? Onko Kiina Ukrainan sodan voittaja, kenties myös Intia ja ehkä Brasilia, koska ne kaikki pyrkivät pysyttelemään kriisin ulkopuolisina? Onko Kiina kaiken tämän jälkeen entistäkin vahvempi?

Maailman suurimmaksi toimialaksi väitetty puolustusvälineteollisuus on sodan varma voittaja. Varustelukierre jatkuu vuosia sodan päättymisen jälkeenkin. Näin käy niin sotaa käyneissä maissa, jotka jälleenrakentavat kapasiteettiaan, kuin myös muissa maissa, jotka varmistavat sodan säikäyttäminä omaa turvallisuuttaan uusimmalla teknologialla.

Jälleenrakennus sotien jälkeen on nähty mahdollisuutena sodassa vaurioituneille valtioille ja kansakunnille. Tästä on Suomen historian valossa ristiriitaista näyttöä. Toisin kuin liennytys-Suomen liturginen historiankirjoitus vuosikymmeniä väitti, ei Suomen sotaa (1808-09) seurannut autonomia ollut taloudellisesti Suomelle eduksi: talous toki kasvoi, mutta kasvuvauhdissa putosimme Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kelkasta. Suomen itsenäistyminen ja sisällissota puolestaan romahduttivat Suomen uskottavuuden ulkomaisten luotottajien silmissä, kuten Mika Arola on osoittanut.

Sodan hävinneiden jälleenrakennus on raskas prosessi, mutta se voi myös olla mahdollisuus uudistaa taloutta ja tuotantoa. Ja voi johtaa nopeaan talouskasvuun – jopa vuosikymmeniksi, kuten kävi toisen maailmansodan jälkeen niin Japanille, Suomelle kuin Länsi-Saksallekin.
Sota ei tuhoa ainoastaan ihmisten rakentamaa ympäristöä ja aiheuta inhimillistä kärsimystä. Sodat muuttavat ja muokkaavat myös ympäristöä, eläin- ja kasvikunnan elinmahdollisuuksia ja jopa ilmastoa. Teollisella sodalla on näin myös ekologinen hinta, kuten dosentti Simo Laakkonen ryhmineen on osoittanut.

On mahdotonta arvioida, miten Ukrainan taistelut vaikuttavat ilmastoon ja lajikatoon lyhyellä, saati pitkällä aikavälillä. Pelätty ydinaseen käyttö tai ydinvoimaloiden vaurioituminen olisi peruuttamaton katastrofi ei vain ihmisille vaan kaikelle elolliselle – ja todennäköisesti myös ilmastolle. Jo nyt on nähty sodan siivittämänä yllättäviltäkin tahoilta positiivisia kannanottoja vihreän siirtymän puolesta. Siirtymä tosin tapahtuu joka tapauksessa, mutta mahdollisesti kriisi nopeuttaa tätä prosessia.

Mieluummin näkisin kuitenkin hallitun, kuin sodan aiheuttaman hallitsemattoman, mutta nopean muutoksen. Oli sitten kyse talouden rakenteista, talouskasvusta, ympäristöstä tai ilmastosta.

Jari Ojala, Jyväskylän ylipisto (jari.ojala@jyu.fi)

Jari Ojala on vertailevan liiketoimintahistorian professori ja humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pitkän aikavälin taloushistoriaan.

One Comment

Blogisarja: Kylmä sota ja Suomi historiapoliittisina konstruktioina (Pauli Kettunen)

  By

Kirjoitin tämän blogikirjoituksen kaksi viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirjoitukseen ei sisälly Ukrainan sodan syiden ja seurausten historiallista arviota, eikä se myöskään yllä puheenvuoroksi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Kylmän sodan Suomi -televisiosarjan ja Suomettumisen aika -radiosarjan inspiroimasta kirjoituksesta voi kuitenkin lukea suosituksen varovaisuuteen siinä, miten kylmän sodan käsitettä käytetään nykytilanteen arvioissa – miten puhutaan kylmän sodan paluusta tai vaaditaan vapautumista kylmän sodan ajan ajattelutavoista.
***


Kylmän sodan aikana kylmän sodan käsitettä käytettiin toisin. Kansainvälistä politiikkaa hallitsi Neuvostoliiton johtaman idän ja Yhdysvaltain johtaman lännen vastakkainasettelu, mutta toimijat eivät koko ajan jäsentäneet senhetkistä todellisuuttaan sodan metaforalla. Näin heidän oli mahdollista käsitellä kaiken ylle rakennettua kohtalokasta keskinäisriippuvuutta, ydinsodan uhkaa. Kylmän sodan käsite on tullut jäädäkseen ajanjakson määreenä. Sitä käyttäessämme meidän olisi kuitenkin hyvä pohtia, miten käsitteelle tuli tällainen käyttötapa ja merkitys. Tämän totalisoivan ilmauksen takaa voitaisiin näin osoittaa ristiriitojen ja riippuvuuksien monitasoisuutta. Olisi mahdollista nähdä myös Suomen ja suomalaisten asemoituminen eriytyneemmin kuin Kylmän sodan Suomi -televisiosarjassa ja Suomettumisen aika -radiosarjassa.
***

Syyskuussa 1968 Liimatainen arvioi Suomen Kuvalehdessä Tšekkoslovakian miehitystä. Hän uskoi neuvostojohtajien tehneen päätöksensä tälläkin kertaa etuja ja tappioita huolellisesti punniten, mutta ”vaikuttaa siltä, että on tapahtunut järkyttävä, traaginen erehdys”. Tästä oli kuitenkin ”vielä pitkä matka uuteen kylmän sodan kauteen”. Liimatainen oli havainnut länsivaltojen tekevän kaikkensa estääkseen paluun kylmään sotaan.

Kolumnistin, Urho Kekkosen, havainto ei ollut suomettumissumun vääristämää harhaa. Yhdysvaltain ulkopoliittisen valmistelun asiakirjoistakin voimme lukea linjauksen, jonka mukaan suhtautumisessa Tšekkoslovakian kriisiin piti välttää toimia, joita voitaisiin pitää paluuna kylmään sotaan.

Puheet kylmän sodan mahdollisesta paluusta virisivät jälleen, kun idän ja lännen vastakkainasettelu jyrkkeni 1970-luvun liennytyskauden jälkeen. Ronald Reaganilta kyseltiin hänen ensimmäisen presidenttikautensa aikana, oliko hän käynnistämässä uutta kylmää sotaa, kuten neuvostoliittolaiset syyttivät, ja hän käänsi syytöksen takaisin. Menneisyyteen Reagan sijoitti kylmän sodan esimerkiksi vuonna 1983 puheessaan, jossa hän kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja muisteli kylmän sodan aikaan kuulemaansa nuoren isän puhetta: ”Mieluummin näkisin pienten tyttärieni kuolevan nyt vielä Jumalaan uskovina kuin varttuvan kommunismin alla ja kerran kuolevan uskomatta Jumalaan.”

Kunnolla ei ehditty vastata siihen, oliko kylmä sota palaamassa, kun jo hypättiin kysymään, oliko kylmä sota loppumassa. Kylmän sodan käsite muuttui 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sitä alettiin käyttää paljon enemmän kuin ennen.
***

Kylmän sodan ajaksi oli ollut tapana kutsua 1940-luvun loppupuolen ja 1950-luvun alkupuolen vuosia, jolloin idän ja lännen vastakkainasettelu oli kärjistynyt uuden maailmansodan partaalle ja huipentunut Korean sodassa. Kylmän sodan jatkuvuuksiakin tunnistettiin uusissa jännityksen kiristymisen vaiheissa, kuten Berliinin ja Kuuban kriiseissä vuosina 1961 ja 1962. Ilmauksen avulla saatettiin kuvata vakoilijoiden vaarallista maailmaa tai luonnehtia erityisen jyrkkää ideologista asennoitumista. ”Cold war warrior” vaati kylmän sodan jatkamista, kunnes kommunismi kukistuisi, ja toiselta puolen Vietnamin sotaa voitiin arvostella kylmän sodan jatkamisena. Maailmanmenossa oli kuitenkin sellaista, mikä vei pohjaa idän ja lännen kahtiajaon kutsumiselta kylmäksi sodaksi. Yhtäältä tuo jako vakiintui ja arkistui, mihin ”sodan” sisältämä poikkeustilan ajatus sopi huonosti. Toisaalta kaksijakoisuuden kovana ytimenä oli uhka ihmiskunnan tuhoavasta ydinsodasta. Tämä antoi sodan käsitteelle ihmisten mielissä niin kohtalokkaan sisällön, että sen avulla oli vaikeata kuvata senhetkistä maailmantilannetta.

Mihail Gorbatshovin politiikka näytti kuitenkin tuovan enemmän kuin aiemmat liennytyskaudet. Se tuntui murtavan kehyksen, jonka sisällä kylmästä sodasta, liennytyksestä ja kylmän sodan mahdollisesta paluusta oli puhuttu. Nyt tuota rikkoutuvaa kehystä itseään, idän ja lännen vastakkainasettelua, alettiin kutsua kylmäksi sodaksi. 1980-luvun jälkipuolella moni läntinen arvioitsija liitti yhteen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton osoittaman sisäisen uudistuskyvyn. Aiemmissa neuvostoarvioissa kylmä sota oli ollut lännen taantumuksellisten yritystä kääntää sosialismiin johtava maailmanhistorian kulku. Gorbatshov tunnusti Neuvostoliiton osapuoleksi. Hän ja Reagan korostivat toimintansa ja sopimustensa historiallista merkitystä kertomalla, että he purkivat kylmän sodan asetelmia.

Näin kylmästä sodasta tehtiin nimi vuosikymmeniä kestäneelle aikakaudelle, mutta käsitteen sisältö ei vielä ollut se, mikä sille annettiin itäblokin hajottua, Berliinin muurin murruttua, Saksan yhdistyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua. Näiden tapahtumien jälkeen mennyttä kylmää sotaa ei enää määritelty sovinnon vaan voiton perspektiivistä. Voittajaksi julistettiin demokratian ja vapaan markkinatalouden erottamaton yhdistelmä, ja hävinnyt osapuoli kuvattiin ekspansiivisen Neuvostoliiton, kommunistisen totalitarismin ja sosialistisen talousjärjestelmän ykseytenä.
***

Neuvostoliiton romahdukseen päättyvän aikakauden nimenä ilmaus kylmä sota luo vaikutelman yhdestä kaiken läpäisevästä konfliktista. Näin peittyy helposti näkyvistä, että idän ja lännen vastakkainasettelussa oli eri tasoja ja niillä eri tavoin määräytyneitä ja sijoittuneita rajoja. Sotilaallis-turvallisuuspoliittisella konfliktitasolla oli puolueettomuutta toisin kuin talousjärjestelmien ja poliittisten järjestelmien tasoilla. Moni suomalainen kannatti yya-sopimuksella rajattua puolueettomuuspolitiikkaa, markkinataloutta ja sen edellyttämää länsi-integraatiota sekä läntisiä – lähimmin pohjoismaisia – oikeuden ja politiikan instituutioita.

Neuvostojärjestelmän häviöstä voimistunut uusliberalismi myötäili neuvostojärjestelmän marxilais-leniniläistä perustelua esittäessään kylmän sodan sosialismin ja kapitalismin kamppailuksi. 1800-luvulta asti käyty kamppailu ei kuitenkaan mahtunut kylmän sodan vastakkainasetteluun. Neuvostojärjestelmään etäisyyttä ottaneet sosialistiset visiot olivat osa suomalaista ja laajemmin läntistä poliittista mielikuvitusta. Ne saivat merkitystä hyvinvointivaltioiden rakentamisessa, kuten saivat myös näkemykset, joiden mukaan sosialismin torjumiseksi oli myönnyttävä sosiaalipoliittisiin uudistuksiin.

Naapurisuhteiden syvenemisen suomalainen retoriikka ulottui Neuvostoliiton turvallisuusintressien tunnustamisen lisäksi myös siihen, miten puhuttiin neuvostoyhteiskunnasta ja sen historiasta. Suomalaista politiikkaa Neuvostoliitto määritti kuitenkin ”toisena” myös silloin, kun suhdetta kuvattiin naapuruuden, ystävyyden ja luottamuksen käsittein. Pohjoismaa Suomi oli rautaesiripuksi kutsutun rajan länsipuolella. Se oli osa aluetta, jolla viiden turvallisuuspoliittisilta ratkaisuiltaan erilaisen valtion rajat ylitettiin 1950-luvun alkupuolelta lähtien ilman passia ja jolla sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä harmonisoitiin ja integraatio vietiin syvemmälle kuin missään muualla Euroopassa.

Suomalaisten kokemukset rajoista ja niiden ylittämisen mahdollisuuksista olivat hyvin erilaiset kuin Neuvostoliitossa ja muissa ns. itäblokin maissa eläneiden ihmisten. Tämä ero korostui 1970-luvulla. Olen pohtinut ”kirkuvan harmaasta vuosikymmenestä ” jälkikäteen rakennettuja kertomuksia – suomettumisen kertomusta ja hyvinvointivaltion rakentamisen kertomusta – ja kirjoittanut suomalaisten rajakokemuksista:
”Arkista kansainvälisyyttä ja rajojen ylittämisen helppoutta eivät kokeneet vain ne suomalaiset, jotka etenkin 1960-luvun lopussa muuttivat sankoin joukoin Ruotsiin työnhakuun, vaan myös yhä useammat nuoremmat ja vanhemmat ulkomaanmatkailijat. Interrail alkoi vuonna 1972. Seuramatkat etelään lisääntyivät. Kaikista eurooppalaisista suomalaisten oli vaivattominta ylittää valtioiden rajat. Rautaesiripun jakamassa Euroopassa Suomi oli länttä, jossa ihmiset saattoivat vapaasti lähteä ja palata kotimaahansa, ja eri tahoille suomalaismatkailijat toivotettiin tervetulleiksi suhteellisen vähäisin muodollisuuksin, jo 1970-luvun jälkipuolella viisumitta jopa muutamiin itäblokin maihin.” (Pauli Kettunen: Historia petollisena liittolaisena (2015), 173.)

Kuvatessaan kylmän sodan päättymistä Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijät puhuvat mielellään vapaudesta ja vapautumisesta. Kovin vähin vivahtein he kuitenkin käyttävät näitä sanoja esimerkiksi viitatessaan Viroon, ”joka Suomen tavoin vapautui Neuvostoliiton romahdettua” (Suomettumisen aika, jakso 4). He korostavat aiheellisesti kielen poliittista merkitystä. Kielellä ilmaistaan, peitetään ja tuotetaan todellisuutta. Poliittisen kielenkäytön kriittinen historiallinen tarkastelu vaatii kuitenkin tarkastelijalta itseltään huolellista kielenkäyttöä. Tällaista tutkimuksellista kunnianhimoa tästä sarjasta jää kaipaamaan.
***

Kun kylmästä sodasta tehtiin 1990-luvun alussa nimi juuri päättyneeksi koetulle aikakaudelle, lopputuloksen tulkinta antoi mittapuut arvioida sen aikaista toimintaa. Päällimmäiseksi nousseen näkemyksen mukaan suomalaisten kuului arvottaa itsensä, toistensa ja esi-isiensä tekemisiä sen mukaan, olivatko ne edistäneet vai vahingoittaneet Suomen asemoitumista voittaneelle, yleispäteviä periaatteita edustaneelle puolelle.
Kansallisessa kertomuksessa korostui Neuvostoliittoa vastaan käydyillä sodilla säilytetty itsenäisyys, mutta sotien jälkeinen historia suhteutettiin siihen eri tavoin kertomuksen eri muunnelmissa. Selviytymisen kertomuksessa sotien jälkeisten vuosikymmenten politiikka esitettiin itsenäisyyden taitavana ja menestyksellisenä vaalimisena. Vaurioitumisen kertomus kerrottiin suomettumisen käsitteen avulla. Sen mukaan kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton romahdukseen hävitti ulkoiset edellytykset kansakuntaa traumatisoivalle vääristelylle ja nöyristelylle, saattoi syylliset häpeään, mahdollisti sisäisen tervehtymisen sekä vapautti Suomen toteuttamaan läntistä olemustaan. Tämän kertomuksen toistaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle näyttää olevan missiona Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijöillä. Näistä ajoista on tehty ja tekeillä monipuolista tutkimusta, mutta vahvan mission ohjaamiin kertomuksiin tutkimustietoa tarvitaan lähinnä silloin, kun etsitään kuvitusta valmiille vastauksille ja niihin sopiville kysymyksille. Tämänkin ominaispiirteensä vuoksi Kylmän sodan Suomi -sarja on kiinnostavaa aineistoa nyky-Suomen historiapolitiikan tutkimukselle.

***