Inter arma silent revisores rationum – kun aseet vaikenevat ryhtyvät kirjanpitäjät töihin, otsikoi professori Ilkka Nummela kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisemansa kirjan, jossa laskettiin toisen maailmansodan taloudellista hintaa Suomelle. Sodalla on hintansa sekä sodan aikana että vielä vuosia sotatapahtumien jälkeenkin.
Ukrainan sodan lopullinen taloudellinen hinta lasketaan vuosien, ehkä vuosikymmenien päästä. Inhimilliselle kärsimykselle ei tietenkään voi määrittää hintaa: jokainen ihmishenki on korvaamaton, jokainen sodan inhimillinen haava – niin fyysinen kuin henkinen – on korvaamaton. Suomen sotakokemuksesta tiedämme, että sodassa särkyneet mielet johtavat ylisukupolvisiin traumoihin. Sama on valitettavasti odotettavissa niin ukrainalaisille kuin siellä sotiville venäläisillekin.
Tiet, talot, rakennukset ja ydinvoimalat voidaan rakentaa uudestaan ja tälle jälleenrakennukselle on suhteellisen helppokin asettaa hinta. Sodassa tuhoutunutta kulttuuriomaisuutta ei sen sijaan saada koskaan takaisin – on kyse sitten rakennetusta kulttuuriperinnöstä, taideaarteista tai kirjastojen ja arkistojen kokoelmista. Niiden arvoa ei voi rahalla mitata.
Juuri nyt mietimme kuumeisesti, mikä on talouspakotteiden hinta Venäjälle ja pidemmällä aikavälillä maailmantaloudelle – ja mikä ylipäänsä on pakotteiden teho. Kauppasaartoja ja muita talouspakotteita on käytetty läpi historian, muttei koskaan siinä laajuudessa kuin nyt Venäjää kohtaan. Historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, etteivät pakotteet ole yleensä olleet kovin tehokkaita. Saarrot ovat käytännössä aina vuotaneet ja niiden avulla on tehty häikäilemättä voittoja. Historia on osoittanut, että sodan aikana voittajia ovat sodan kurimukselta säästyneet, jotka onnistuvat luovimaan taistelevien osapuolten ja saartojen välimaastossa.
Suomalaisilla oli mahdollisuus hyödyntää puolueettomuutta osana Ruotsia Napoleonin sotien aikana, jolloin suomalainen terva- ja puutavarakauppa kukoisti sodan aiheuttaman kysynnän ja kauppasaarron vuoksi – kunnes kaikki romahti vuosikymmeniksi, kun puolueettomana sinnitellyt Ruotsi tempautui mukaan tapahtumiin ja Suomen sodan myötä Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin.
Toisessa maailmansodassa Ruotsi nautti ulkomaankaupassaan puolueettomuuden eduista. Kylmä sota taas tarjosi Suomen talouselämälle mahdollisuuden luovia idän ja lännen välissä.
Ketkä sitten hyötyvät sodasta?
Vuosituhannen vaihteen globalisaatiokeskustelussa puhe kääntyi usein BRIC-maihin mahdollisina tulevaisuuden talouden voimanpesinä. Näistä Kiina on tässä onnistunutkin, jossain määrin myös Intia, mutta Venäjä on menettänyt pelin ja jäänyt raaka-aineiden tuottajaksi. Mutta mitä tapahtuu Brasilialle? Onko Kiina Ukrainan sodan voittaja, kenties myös Intia ja ehkä Brasilia, koska ne kaikki pyrkivät pysyttelemään kriisin ulkopuolisina? Onko Kiina kaiken tämän jälkeen entistäkin vahvempi?
Maailman suurimmaksi toimialaksi väitetty puolustusvälineteollisuus on sodan varma voittaja. Varustelukierre jatkuu vuosia sodan päättymisen jälkeenkin. Näin käy niin sotaa käyneissä maissa, jotka jälleenrakentavat kapasiteettiaan, kuin myös muissa maissa, jotka varmistavat sodan säikäyttäminä omaa turvallisuuttaan uusimmalla teknologialla.
Jälleenrakennus sotien jälkeen on nähty mahdollisuutena sodassa vaurioituneille valtioille ja kansakunnille. Tästä on Suomen historian valossa ristiriitaista näyttöä. Toisin kuin liennytys-Suomen liturginen historiankirjoitus vuosikymmeniä väitti, ei Suomen sotaa (1808-09) seurannut autonomia ollut taloudellisesti Suomelle eduksi: talous toki kasvoi, mutta kasvuvauhdissa putosimme Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kelkasta. Suomen itsenäistyminen ja sisällissota puolestaan romahduttivat Suomen uskottavuuden ulkomaisten luotottajien silmissä, kuten Mika Arola on osoittanut.
Sodan hävinneiden jälleenrakennus on raskas prosessi, mutta se voi myös olla mahdollisuus uudistaa taloutta ja tuotantoa. Ja voi johtaa nopeaan talouskasvuun – jopa vuosikymmeniksi, kuten kävi toisen maailmansodan jälkeen niin Japanille, Suomelle kuin Länsi-Saksallekin.
Sota ei tuhoa ainoastaan ihmisten rakentamaa ympäristöä ja aiheuta inhimillistä kärsimystä. Sodat muuttavat ja muokkaavat myös ympäristöä, eläin- ja kasvikunnan elinmahdollisuuksia ja jopa ilmastoa. Teollisella sodalla on näin myös ekologinen hinta, kuten dosentti Simo Laakkonen ryhmineen on osoittanut.
On mahdotonta arvioida, miten Ukrainan taistelut vaikuttavat ilmastoon ja lajikatoon lyhyellä, saati pitkällä aikavälillä. Pelätty ydinaseen käyttö tai ydinvoimaloiden vaurioituminen olisi peruuttamaton katastrofi ei vain ihmisille vaan kaikelle elolliselle – ja todennäköisesti myös ilmastolle. Jo nyt on nähty sodan siivittämänä yllättäviltäkin tahoilta positiivisia kannanottoja vihreän siirtymän puolesta. Siirtymä tosin tapahtuu joka tapauksessa, mutta mahdollisesti kriisi nopeuttaa tätä prosessia.
Mieluummin näkisin kuitenkin hallitun, kuin sodan aiheuttaman hallitsemattoman, mutta nopean muutoksen. Oli sitten kyse talouden rakenteista, talouskasvusta, ympäristöstä tai ilmastosta.
Jari Ojala, Jyväskylän ylipisto (jari.ojala@jyu.fi)
Jari Ojala on vertailevan liiketoimintahistorian professori ja humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pitkän aikavälin taloushistoriaan.
One Comment