Seuran perustaminen: SKS:n Historiallisesta Osakunnasta omaksi tieteelliseksi seuraksi
Suomen historian ja muinaistieteiden tutkijoiden tieteelliseksi seuraksi perustettiin 1864 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) yhteyteen Historiallinen Osakunta. Aloitteentekijänä ja keskeisenä puuhamiehenä oli Yrjö Koskinen. Jäseniä Osakuntaan kutsuttiin 42. Historiallinen Osakunta toimi varsin tehokkaasti ja sai pääseuralta toiminnalleen myös taloudellista tukea. Se kokoontui lukukausien aikana säännöllisesti kerran kuukaudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi mm. Osakunnan pöytäkirjat ja muita pienehköjä artikkeleita. Näin sai alkunsa Suomen historiallisen seuran vanhin julkaisusarja, Historiallinen Arkisto, jonka ensimmäinen nide ilmestyi 1866. Osakunnan toiminta-aikana 1865-1875 sarjassa ehti ilmestyä neljä numeroa.
Koska SKS:n tarkoituksena oli ennen muuta suomen kielen viljelys ja tutkiminen sekä suomenkielisen kirjallisuuden kartuttaminen, se ei voinut omistaa kotimaiselle historialle sitä huomiota ja riittäviä varoja, joita historiantutkimuksen jatkuvasti kasvava merkitys edellytti. Yrjö Koskisen johdolla ryhdyttiinkin 1874 suunnittelemaan oman tieteellisen seuran perustamista. Suomen suurruhtinas Aleksanteri II hyväksyi Suomen Historiallisen Seuran (Finska Historiska Samfundet) –nimen saaneen seuran perustamisen ja vahvisti säännöt 25. helmikuuta 1875.
”Valon levittäminen Suomen muinaisuuteen” – seuran tavoitteista
Seuran tavoitteena oli ”valon levittäminen Suomen muinaisuuteen, harjoittamalla erityistutkimuksia Suomen historiassa, muinaistieteessä ja siihen kuuluvissa aputieteissä”. Tarkoituksena oli painattaa ”historiallisia todistuskappaleita” sekä varain salliessa myöntää matka-avustuksia vieraisiin arkistoihin ja historiallisesti merkittäviin paikkoihin tehtäviä tutkimusmatkoja varten. Seuran jäsenten määrä rajoitettiin aluksi viiteentoista tutkijajäseneen, lisäksi oli mahdollista kutsua ulkomaisia kirjeenvaihtajajäseniä. Seuran johdon muodostivat vuodeksi kerrallaan valittu esimies sekä sihteeri ja kassanhoitaja. Seuran ensimmäiseksi esimieheksi valittiin itseoikeutetusti Yrjö Koskinen.
Seuran ensimmäiset 1875 vahvistetut säännöt olivat voimassa lähes muuttumattomina neljä vuosikymmentä. Seuran jäsenmäärä kuitenkin nostettiin 24:ksi jo 1899. Maailmansodan vuosina alkoi näyttää ilmeiseltä, että seura ei voisi tulevaisuudessa enää hoitaa alaansa kuuluvia tehtäviä ahtaan akatemialuonteisena. Oman ongelmansa muodosti taloudellisten resurssien riittämättömyys.
Sääntöuudistus toteutettiin vuoden 1917 vuosikokouksessa. Olennaisimmat muutokset olivat johtokunnan (nykyisin hallitus) perustaminen seuran hallintoelimeksi, tutkijajäsenten ylärajan poistaminen sekä uuden jäsenkategorian – kannatus- eli vuosijäsenet – perustaminen. Vaikka päätösvaltaa edelleen käyttivät jäseniksi kutsutut tutkijajäsenet, myös muiden oli nyt mahdollista liittyä seuraan kannatusjäseninä ja osallistua seuran yleisötilaisuuksiin. Nykyisin voimassa olevat säännöt perustuvat edelleen paljolti näille 1917 hyväksytyille säännöille, joihin tehtiin pieniä tarkennuksia uuden yhdistysrekisterilain voimaantullessa 1920. Vuoden 1962 sääntömuutos mahdollisti myös yleisen historian tutkijoiden kutsumisen tutkijajäseniksi.
Suomen historiallisen seuran nykyinen jäsenistö muodostuu seuraavista jäsenkategorioista suluissa jäsenmäärät (vuonna 2001): tutkijajäsenet (241), kunniajäsenet (4), kirjeenvaihtajajäsenet (42), pysyvät jäsenet (34), ja vuosijäsenet (478). Seurassa oli vuoden 2001 alussa yhteensä 799 jäsentä. Tutkijajäseniä on koko seuran olemassaoloaikana kutsuttu yhteensä 390.
Kunniajäseniä seuralla on ollut toiminta aikana kolmetoista: Lapin tutkija ja senaattori Nils Isak Fellman, Ruotsin Akatemian jäsen Nils Ahnlund, J.R. Danielson-Kalmari, J.W. Ruuth, Väinö Voionmaa, Jalmari Jaakkola, Einar W. Juva, Aarno Maliniemi, Stig Jägerskiöld, akateemikko Eino Jutikkala, Aira Kemiläinen, Hannu Soikkanen, Päiviö Tommila, Matti Klinge ja Marjatta Hietala.
Esimiehiä, sihteereitä ja toiminnanjohtajia
Esimiehen ja sihteerin/toiminnanjohtajan roolit ovat olleet kautta seuran historian keskeisiä. Toiminta on paljolti profiloitunut kulloisenkin esimiehen kiinnostuksen kohteiden mukaan. Tämä on näkynyt erityisesti ohjelmatoiminnan suunnittelussa. Vuoden 1993 sääntöuudistuksella esimieskausi muuttui kaksivuotiseksi, sillä yhden vuoden toimikausi osoittautui liian lyhyeksi esimiehen vähänkään laajempien pidemmän tähtäyksen linjauksien toteuttamiseen.
Sihteerit – vuodesta 1967 toiminnanjohtajat – ovat edustaneet seurassa jatkuvuutta, sillä heidän toimikautensa ovat yleensä olleet monivuotisia. Tehtävät olivat 1970-luvun lopulle asti sivutoimisia, vuoden 1982 alusta saatiin kokopäivätoiminen toiminnanjohtaja, jolle voitiin keskittää julkaisutoiminnan sekä seuran juoksevien asioiden hoitaminen ja johtaminen. Vuosina 1982-1993 toiminnanjohtajan tukena oli tutkijajäsenten joukosta valittu tieteellinen sihteeri. Kun kirjojen julkaisu vuoden 2000 aikana yhdistyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa, muuttui toiminnanjohtajan pesti osa-aikaiseksi.
Seuran toiminnan tukena olivat neljä ensimmäistä vuosikymmentä lähes pelkästään lahjoitusvarat. Lahjoituksista muodostettiin sekä yleinen rahasto että joukko erillisiä erikoisrahastoja. Rahavarat yhdistettiin 1980-luvun lopulla yhdeksi yleisrahastoksi, jonka varoilla hankittiin omat toimitilat Arkadiankadulta. Vuodesta 1917 lähtien seura on saanut vuosittain toimintaansa valtionapua. Avustuksia tuli aluksi opetusministeriöltä, vuodesta 1969 lähtien Suomen Akatemialta. Seura on saanut avustuksia myös erillishankkeiden toteuttamiseksi. Yksityiset säätiöt – ensisijassa Suomen Kulttuurirahasto ja Alfred Kordelinin säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin Rahasto – ja Tieteellisten Seurain Valtuuskunta sekä opetusministeriö ovat myös tukeneet seuran hankkeita.
Kokouksia, esitelmiä ja kongresseja
Historiallinen seura käynnisti kokoustoiminnan heti perustamisensa jälkeen. Yleisperiaatteena oli, ja yhä edelleen on, kokoontua talvikautena kerran kuukaudessa. Ensimmäisten vuosikymmenien aikana kokouksissa oli esillä useimmiten tiedonannot tutkimustuloksista, lähdekokoelmista tai yksittäisistä asiakirjalöydöistä. 1900-luvun puolella tiedonantojen rinnalle tulivat esitelmät. Näin oli varsinkin vuoden 1917 sääntömuutoksen jälkeen, kun kokouksiin pääsi tutkijajäsenten lisäksi myös muu yleisö. Painopiste siirtyikin nopeasti tiedonannoista esitelmiin. Vaikka esitelmätilaisuudet eivät ole useinkaan onnistuneet houkuttelemaan suuria yleisömääriä, ne ovat säilyttäneet asemansa seuran tärkeänä toimintamuotona.
Jäsenten osallistuminen kongressitoimintaan on lisääntynyt samassa tahdissa kuin kansainvälisiä yhteistyösopimuksia on tehty eri maiden historiallisten yhteisöjen kanssa. Vuodesta 1923 lähtien on pidetty pääsääntöisesti kolmen vuoden välein pohjoismaisia historioitsijakokouksia, Suomessa viimeksi Joensuussa 2014. Nämä kokoukset ovat keränneet useita satoja osanottajia eri Pohjoismaista. Viron kanssa vastaavat kongressit alkoivat 1933. Niiden järjestäminen keskeytyi maailmansodan vuoksi ja pääsi vuosikymmenien tauon jälkeen käyntiin 1999. Vuosina 1966-1991 järjestettiin Neuvostoliiton kanssa kahden vuoden välein kaikkiaan 13 historioitsijasymposiota, jotka ovat 1990-luvulla jatkuivat suomalais-venäläisinä historioitsijasymposioina. Yhteisiä kansainvälisiä konferensseja on pidetty 1970-luvun lopulta lähtien myös italialaisten, unkarilaisten ja saksalaisten historioitsijoiden kanssa. 2000-luvulla monikansalliset konferenssit ja kansalliset konferenssit, joihin osallistuu myös useammista maista tutkijoita, ovat käytännössä lopettaneet kahdenväliset konferenssit. Suomi100-juhlavuonna 2017 Suomen Historiallinen Seura järjesti kansainvälisen konferenssin, jossa käsiteltiin myös Suomen itsenäistymiseen liittyviä prosesseja transnationaaleista näkökulmista.
Seura on myös muulla tavoin mukana kansainvälisessä historioitsijoiden yhteistyössä. Historiallisen seura on jäsenenä Kansainvälisessä historiatieteiden komiteassa (CISH, Comittèe International de Science Historique) sekä viidessä sen alakomissiossa: toisen maailmansodan komissio, yliopistohistorian komissio, merihistorian komissio, slaavilaisen tutkimuksen komissio, yliopistohistorian komissio ja kaupunkihistoriallinen komissio. Seura on pyrkinyt luomaan kontaktipintaa kansainväliseen tutkimukseen myös kutsumalla kirjeenvaihtajina piiriinsä sellaisia kansainvälisiä historioitsijoita, joilla on ollut jonkinlainen aktiivinen intressi suomalaiseen historiantutkimukseen.
Seuran 100-vuotisjuhlien yhteydessä 1975 järjestettiin ensimmäiset Historian päivät. Kolmen vuoden välein järjestettävät Historian päivät ovat keränneet 300-400 historian tutkijaa, opettajaa ja harrastajaa koko seminaariväen yhteisiin istuntoihin sekä samanaikaisesti rinnakkain toimiviin sektioihin. Päivien ensisijaisena tarkoituksena on ollut välittää tietoa alan uusimmasta tutkimuksesta ja päiväkohtaisesti mielenkiintoisista teemoista. Nämä Historian ja yhteiskuntaopin opettajien kanssa järjestettävät päivät lopetettiin tarpeettomina 2000-luvulla, jolloin SHS ryhtyi järjestämään valtakunnallisia Historiantutkimuksen päiviä, jotka kiertävät joka toinen vuosi eri yliopistoissa. Suurta yleisöä palvelee Lahdessa järjestettävät Suomalaiset Historiapäivät, joiden luonne on populaarimpi ja teemat valikoituvat ajankohtaisista aiheista.
Myös pienimuotoiset iltapäivä- ja iltaseminaarit ovat lisänneet suosiotaan viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Niitä on järjestetty kulloinkin ajankohtaisesta kysymyksestä tai aihepiiristä. Niiden funktio on usein ollut kouluttava, jonka vuoksi osallistujat ovat pääosin alan tutkijoita ja opiskelijoita. Tällaisia suppeita ”ammattilaisten” seminaareja ovat olleet esimerkiksi tietyn kansainvälisen tutkijan tuotannon ympärille rakennetut seminaarisarjat (Ginzburg-seminaarit, Koselleck-seminaarit, Natalie Zemon Davis –seminaarit).
Julkaisutoiminta
Keskeisin toiminta-alue oli pitkään julkaisutoiminta. Sen katsotaan alkaneen 1866, jolloin Historiallisen Arkiston ensimmäinen nide ilmestyi. Seuralla on ollut kahdeksan julkaisusarjaa. Lisäksi sarjojen ulkopuolella on julkaistu melkoinen joukko erillisjulkaisuja. Seuran julkaisusarjat ovat ikäjärjestyksessä: Historiallinen Arkisto 1866- (113 numeroa, joista useat moniosaisia; artikkelisarja), Todistuskappaleita Suomen historiaan 1882-1940 (18 nidettä; lähdejulkaisuja), Historiallisia Tutkimuksia 1918- (205 numeroa; suomen- ja ruotsinkielinen monografiasarja), Käsikirjoja 1925- (17 numeroa; historiallisia bibliografioita ja oppikirjoja), Studia Historica 1957- (61 numeroa; vieraskielisten monografioiden sarja), Bibliotheca Historica 1995- (49 numeroa; väitöskirjasarja) ja Studia Biographica 1998- (Kansallisbiografiaprojektin julkaisuja).
Historiallinen seura julkaisi vuosina 1866-1999 noin 600 nimikettä. Näistä melkoinen joukko on kaksi- tai useampiosaisia julkaisuja. Yli puolet nimikkeistä on ilmestynyt viimeisen viidentoista vuoden aikana. Historiallisesta seurasta muodostuikin 1980-1990-luvulla lähes yksinomainen tieteellisen historiakirjallisuuden julkaisukanava Suomessa. Uutena julkaisumuotona astuivat vuonna 1997 kuvaan sähköiset julkaisut. Näistä ensimmäisenä ilmestyi Kansallisbiografiaprojektin 100 elämäkerta-artikkelia sisältänyt internet-versio, jota on kartutettu tämän jälkeen. Syksyllä 1997 ilmestyi myös seuran ensimmäinen CD-ROM-levy, Suomen historiallinen bibliografia 1981-1996, joka sisälsi kaksi aiemmin painettua viisivuotisbibliografiaa sekä ennen julkaisemattoman 1990-luvun aineiston. Syksyllä 1998 ilmestyi runsaalla multimedia-aineistolla varustettu CD-ROM-julkaisu Kuninkaallisia – Keisarillisia Tasavaltaisia. Suomen valtiopäämiehet ja heidän puolisonsa. SHS yhdisti kustannustoimintansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa 2000, sen sivuilta löytyvät siis uusimmat julkaisut.Näitä teoksia saavat jäsenet ostaa 25-30% edullisemmin sekä SKS:n verkkokaupasta että tiedekirjasta.
Projektit
Historiallisella seuralla on historiansa aikana ollut suuri joukko projekteja, kuten erilaisia lähdeaineiston ja kokoelmien keräyksiä (34 kokoelmaa) sekä muistitietojen keräyksiä ja kotiseutututkielmien keräyksiä (104 yksikköä). Merkittävimmät projektit ennen 2000-lukua ovat kuitenkin olleet henkilöhistoriaan liittyviä. Näistä ensimmäinen oli vuosina 1879-1883 toteutettu Biografisen Nimikirjan laatiminen. Jo ensimmäisen maailmasodan aikana ryhdyttiin suunnittelemaan uuden laitoksen tekemistä nimikirjasta, mutta asia lykkääntyi, kunnes vuosina 1927-1934 valmistui viisiosainen Kansallinen Elämäkerrasto, joka sisälsi hieman vajaat 2 500 pienimuotoista elämäkerta- ja sukuartikkelia. Vuonna 1993 aloitti kolmas elämäkertaprojekti, Kansallisbiografia. Kyseessä on kautta aikojen suurin yksittäinen historiahanke, jossa mukana oli nelisensataa kirjoittajaa ja jonka lopputuotteena syntyi runsaat 20 000 sivua tekstiä, 10-osainen kirjasarja (2003), useita CD-ROM-levyjä, internet-versio sekä erilaisia osajulkaisuja (mm. erikielisiä suppeampia valikoimia). Kansallisbiografia-hanke siirtyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Biografiakeskukseen samaan aikaan kuin Historiallisen Seuran kustannustoiminta yhdistyi SKS:n kustantamoon vuonna 2000. Seuran jäsenet saavat ostaa nämä julkaisut edullisemmin kuin muut ks. yllä. Biografiakeskus julkaisee jatkuvasti elämäkeretoja verkossa.
SHS hallinoi myös kansallisesti tärkeitä tutkimushankkeita, joiden pohjalta toimitetaan aiheesta korkeatasoinen tietokirja. Tällaisia hankkeita ovat olleet 2000- ja 2010- luvuilla Suomen maatalouden historia, Kasvatuksen ja koulutuksen historia Suomessa sekä Tieteen ja yhteiskunnan vuoropuhelu – SHS:n historia.
Historiallisen seuran jälkeen vanhin valtakunnallinen historioitsijoiden järjestö on 1890 perustettu Historiallinen Yhdistys. Historiallisen Yhdistyksen aloitteesta perustettiin 1902 alan edelleenkin ainoa tieteellinen suomenkielinen aikakauslehti, Historiallinen Aikakauskirja, jota Suomen historiallinen seura nykyisin julkaisee yhdessä vuonna 1926 perustetun Historian Ystäväin Liiton kanssa. Seuran yhteydet sekä henkilö- että organisaatiotasolla molempiin mainittuihin historian alan yhdistyksiin ovat olleet kiinteät. Näiden lisäksi yhteistoimintaa esimerkiksi seminaarien järjestämisessä, kustannustoiminnassa ja julkaisujen markkinoinnissa on harjoitettu myös alan muiden seurojen, erityisesti kirkkohistorioitsijoiden ja sukututkijoiden kanssa. Seura on taustaorganisaationa myös Tilaushistoriakeskuksessa, joka perustettiin vuonna 1932 Paikallishistoriallinen toimisto –nimisenä.
(Eeva-Liisa Aallon & Rauno Endénin kirjoitus on julkaistu alkujaan teoksessa Suomen Tieteelliset Seurat 1999. Ossi Kokkonen on ajanmukaistanut kirjoituksen vastaamaan vuoden 2001 alun tilannetta ja Julia Burman on päivittänyt tekstiä 2017, 2020)
Kirjallisuus:
Blomstedt, Kaarlo, Suomen Historiallinen Seura 1875-1925. Toimintakertomus. Historiallinen Arkisto 33:3 (1925).
Ruutu, Martti, Suomen Historiallisen Seuran 75-vuotistaipaleelta. Historiallinen Aikakauskirja 1950, s. 258-270.
Tuominen, Unto, Suomen Historiallinen Seura 1875-1975. Helsinki 1975.