Kategoria: Yleinen

One Comment

Blogisarja: Sodan hinta (Jari Ojala)

  By

Inter arma silent revisores rationum – kun aseet vaikenevat ryhtyvät kirjanpitäjät töihin, otsikoi professori Ilkka Nummela kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisemansa kirjan, jossa laskettiin toisen maailmansodan taloudellista hintaa Suomelle. Sodalla on hintansa sekä sodan aikana että vielä vuosia sotatapahtumien jälkeenkin.

Ukrainan sodan lopullinen taloudellinen hinta lasketaan vuosien, ehkä vuosikymmenien päästä. Inhimilliselle kärsimykselle ei tietenkään voi määrittää hintaa: jokainen ihmishenki on korvaamaton, jokainen sodan inhimillinen haava – niin fyysinen kuin henkinen – on korvaamaton. Suomen sotakokemuksesta tiedämme, että sodassa särkyneet mielet johtavat ylisukupolvisiin traumoihin. Sama on valitettavasti odotettavissa niin ukrainalaisille kuin siellä sotiville venäläisillekin.

Tiet, talot, rakennukset ja ydinvoimalat voidaan rakentaa uudestaan ja tälle jälleenrakennukselle on suhteellisen helppokin asettaa hinta. Sodassa tuhoutunutta kulttuuriomaisuutta ei sen sijaan saada koskaan takaisin – on kyse sitten rakennetusta kulttuuriperinnöstä, taideaarteista tai kirjastojen ja arkistojen kokoelmista. Niiden arvoa ei voi rahalla mitata.

Juuri nyt mietimme kuumeisesti, mikä on talouspakotteiden hinta Venäjälle ja pidemmällä aikavälillä maailmantaloudelle – ja mikä ylipäänsä on pakotteiden teho. Kauppasaartoja ja muita talouspakotteita on käytetty läpi historian, muttei koskaan siinä laajuudessa kuin nyt Venäjää kohtaan. Historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, etteivät pakotteet ole yleensä olleet kovin tehokkaita. Saarrot ovat käytännössä aina vuotaneet ja niiden avulla on tehty häikäilemättä voittoja. Historia on osoittanut, että sodan aikana voittajia ovat sodan kurimukselta säästyneet, jotka onnistuvat luovimaan taistelevien osapuolten ja saartojen välimaastossa.

Suomalaisilla oli mahdollisuus hyödyntää puolueettomuutta osana Ruotsia Napoleonin sotien aikana, jolloin suomalainen terva- ja puutavarakauppa kukoisti sodan aiheuttaman kysynnän ja kauppasaarron vuoksi – kunnes kaikki romahti vuosikymmeniksi, kun puolueettomana sinnitellyt Ruotsi tempautui mukaan tapahtumiin ja Suomen sodan myötä Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin.
Toisessa maailmansodassa Ruotsi nautti ulkomaankaupassaan puolueettomuuden eduista. Kylmä sota taas tarjosi Suomen talouselämälle mahdollisuuden luovia idän ja lännen välissä.

Ketkä sitten hyötyvät sodasta?

Vuosituhannen vaihteen globalisaatiokeskustelussa puhe kääntyi usein BRIC-maihin mahdollisina tulevaisuuden talouden voimanpesinä. Näistä Kiina on tässä onnistunutkin, jossain määrin myös Intia, mutta Venäjä on menettänyt pelin ja jäänyt raaka-aineiden tuottajaksi. Mutta mitä tapahtuu Brasilialle? Onko Kiina Ukrainan sodan voittaja, kenties myös Intia ja ehkä Brasilia, koska ne kaikki pyrkivät pysyttelemään kriisin ulkopuolisina? Onko Kiina kaiken tämän jälkeen entistäkin vahvempi?

Maailman suurimmaksi toimialaksi väitetty puolustusvälineteollisuus on sodan varma voittaja. Varustelukierre jatkuu vuosia sodan päättymisen jälkeenkin. Näin käy niin sotaa käyneissä maissa, jotka jälleenrakentavat kapasiteettiaan, kuin myös muissa maissa, jotka varmistavat sodan säikäyttäminä omaa turvallisuuttaan uusimmalla teknologialla.

Jälleenrakennus sotien jälkeen on nähty mahdollisuutena sodassa vaurioituneille valtioille ja kansakunnille. Tästä on Suomen historian valossa ristiriitaista näyttöä. Toisin kuin liennytys-Suomen liturginen historiankirjoitus vuosikymmeniä väitti, ei Suomen sotaa (1808-09) seurannut autonomia ollut taloudellisesti Suomelle eduksi: talous toki kasvoi, mutta kasvuvauhdissa putosimme Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kelkasta. Suomen itsenäistyminen ja sisällissota puolestaan romahduttivat Suomen uskottavuuden ulkomaisten luotottajien silmissä, kuten Mika Arola on osoittanut.

Sodan hävinneiden jälleenrakennus on raskas prosessi, mutta se voi myös olla mahdollisuus uudistaa taloutta ja tuotantoa. Ja voi johtaa nopeaan talouskasvuun – jopa vuosikymmeniksi, kuten kävi toisen maailmansodan jälkeen niin Japanille, Suomelle kuin Länsi-Saksallekin.
Sota ei tuhoa ainoastaan ihmisten rakentamaa ympäristöä ja aiheuta inhimillistä kärsimystä. Sodat muuttavat ja muokkaavat myös ympäristöä, eläin- ja kasvikunnan elinmahdollisuuksia ja jopa ilmastoa. Teollisella sodalla on näin myös ekologinen hinta, kuten dosentti Simo Laakkonen ryhmineen on osoittanut.

On mahdotonta arvioida, miten Ukrainan taistelut vaikuttavat ilmastoon ja lajikatoon lyhyellä, saati pitkällä aikavälillä. Pelätty ydinaseen käyttö tai ydinvoimaloiden vaurioituminen olisi peruuttamaton katastrofi ei vain ihmisille vaan kaikelle elolliselle – ja todennäköisesti myös ilmastolle. Jo nyt on nähty sodan siivittämänä yllättäviltäkin tahoilta positiivisia kannanottoja vihreän siirtymän puolesta. Siirtymä tosin tapahtuu joka tapauksessa, mutta mahdollisesti kriisi nopeuttaa tätä prosessia.

Mieluummin näkisin kuitenkin hallitun, kuin sodan aiheuttaman hallitsemattoman, mutta nopean muutoksen. Oli sitten kyse talouden rakenteista, talouskasvusta, ympäristöstä tai ilmastosta.

Jari Ojala, Jyväskylän ylipisto (jari.ojala@jyu.fi)

Jari Ojala on vertailevan liiketoimintahistorian professori ja humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pitkän aikavälin taloushistoriaan.

One Comment

Blogisarja: Kylmä sota ja Suomi historiapoliittisina konstruktioina (Pauli Kettunen)

  By

Kirjoitin tämän blogikirjoituksen kaksi viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirjoitukseen ei sisälly Ukrainan sodan syiden ja seurausten historiallista arviota, eikä se myöskään yllä puheenvuoroksi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Kylmän sodan Suomi -televisiosarjan ja Suomettumisen aika -radiosarjan inspiroimasta kirjoituksesta voi kuitenkin lukea suosituksen varovaisuuteen siinä, miten kylmän sodan käsitettä käytetään nykytilanteen arvioissa – miten puhutaan kylmän sodan paluusta tai vaaditaan vapautumista kylmän sodan ajan ajattelutavoista.
***


Kylmän sodan aikana kylmän sodan käsitettä käytettiin toisin. Kansainvälistä politiikkaa hallitsi Neuvostoliiton johtaman idän ja Yhdysvaltain johtaman lännen vastakkainasettelu, mutta toimijat eivät koko ajan jäsentäneet senhetkistä todellisuuttaan sodan metaforalla. Näin heidän oli mahdollista käsitellä kaiken ylle rakennettua kohtalokasta keskinäisriippuvuutta, ydinsodan uhkaa. Kylmän sodan käsite on tullut jäädäkseen ajanjakson määreenä. Sitä käyttäessämme meidän olisi kuitenkin hyvä pohtia, miten käsitteelle tuli tällainen käyttötapa ja merkitys. Tämän totalisoivan ilmauksen takaa voitaisiin näin osoittaa ristiriitojen ja riippuvuuksien monitasoisuutta. Olisi mahdollista nähdä myös Suomen ja suomalaisten asemoituminen eriytyneemmin kuin Kylmän sodan Suomi -televisiosarjassa ja Suomettumisen aika -radiosarjassa.
***

Syyskuussa 1968 Liimatainen arvioi Suomen Kuvalehdessä Tšekkoslovakian miehitystä. Hän uskoi neuvostojohtajien tehneen päätöksensä tälläkin kertaa etuja ja tappioita huolellisesti punniten, mutta ”vaikuttaa siltä, että on tapahtunut järkyttävä, traaginen erehdys”. Tästä oli kuitenkin ”vielä pitkä matka uuteen kylmän sodan kauteen”. Liimatainen oli havainnut länsivaltojen tekevän kaikkensa estääkseen paluun kylmään sotaan.

Kolumnistin, Urho Kekkosen, havainto ei ollut suomettumissumun vääristämää harhaa. Yhdysvaltain ulkopoliittisen valmistelun asiakirjoistakin voimme lukea linjauksen, jonka mukaan suhtautumisessa Tšekkoslovakian kriisiin piti välttää toimia, joita voitaisiin pitää paluuna kylmään sotaan.

Puheet kylmän sodan mahdollisesta paluusta virisivät jälleen, kun idän ja lännen vastakkainasettelu jyrkkeni 1970-luvun liennytyskauden jälkeen. Ronald Reaganilta kyseltiin hänen ensimmäisen presidenttikautensa aikana, oliko hän käynnistämässä uutta kylmää sotaa, kuten neuvostoliittolaiset syyttivät, ja hän käänsi syytöksen takaisin. Menneisyyteen Reagan sijoitti kylmän sodan esimerkiksi vuonna 1983 puheessaan, jossa hän kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja muisteli kylmän sodan aikaan kuulemaansa nuoren isän puhetta: ”Mieluummin näkisin pienten tyttärieni kuolevan nyt vielä Jumalaan uskovina kuin varttuvan kommunismin alla ja kerran kuolevan uskomatta Jumalaan.”

Kunnolla ei ehditty vastata siihen, oliko kylmä sota palaamassa, kun jo hypättiin kysymään, oliko kylmä sota loppumassa. Kylmän sodan käsite muuttui 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sitä alettiin käyttää paljon enemmän kuin ennen.
***

Kylmän sodan ajaksi oli ollut tapana kutsua 1940-luvun loppupuolen ja 1950-luvun alkupuolen vuosia, jolloin idän ja lännen vastakkainasettelu oli kärjistynyt uuden maailmansodan partaalle ja huipentunut Korean sodassa. Kylmän sodan jatkuvuuksiakin tunnistettiin uusissa jännityksen kiristymisen vaiheissa, kuten Berliinin ja Kuuban kriiseissä vuosina 1961 ja 1962. Ilmauksen avulla saatettiin kuvata vakoilijoiden vaarallista maailmaa tai luonnehtia erityisen jyrkkää ideologista asennoitumista. ”Cold war warrior” vaati kylmän sodan jatkamista, kunnes kommunismi kukistuisi, ja toiselta puolen Vietnamin sotaa voitiin arvostella kylmän sodan jatkamisena. Maailmanmenossa oli kuitenkin sellaista, mikä vei pohjaa idän ja lännen kahtiajaon kutsumiselta kylmäksi sodaksi. Yhtäältä tuo jako vakiintui ja arkistui, mihin ”sodan” sisältämä poikkeustilan ajatus sopi huonosti. Toisaalta kaksijakoisuuden kovana ytimenä oli uhka ihmiskunnan tuhoavasta ydinsodasta. Tämä antoi sodan käsitteelle ihmisten mielissä niin kohtalokkaan sisällön, että sen avulla oli vaikeata kuvata senhetkistä maailmantilannetta.

Mihail Gorbatshovin politiikka näytti kuitenkin tuovan enemmän kuin aiemmat liennytyskaudet. Se tuntui murtavan kehyksen, jonka sisällä kylmästä sodasta, liennytyksestä ja kylmän sodan mahdollisesta paluusta oli puhuttu. Nyt tuota rikkoutuvaa kehystä itseään, idän ja lännen vastakkainasettelua, alettiin kutsua kylmäksi sodaksi. 1980-luvun jälkipuolella moni läntinen arvioitsija liitti yhteen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton osoittaman sisäisen uudistuskyvyn. Aiemmissa neuvostoarvioissa kylmä sota oli ollut lännen taantumuksellisten yritystä kääntää sosialismiin johtava maailmanhistorian kulku. Gorbatshov tunnusti Neuvostoliiton osapuoleksi. Hän ja Reagan korostivat toimintansa ja sopimustensa historiallista merkitystä kertomalla, että he purkivat kylmän sodan asetelmia.

Näin kylmästä sodasta tehtiin nimi vuosikymmeniä kestäneelle aikakaudelle, mutta käsitteen sisältö ei vielä ollut se, mikä sille annettiin itäblokin hajottua, Berliinin muurin murruttua, Saksan yhdistyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua. Näiden tapahtumien jälkeen mennyttä kylmää sotaa ei enää määritelty sovinnon vaan voiton perspektiivistä. Voittajaksi julistettiin demokratian ja vapaan markkinatalouden erottamaton yhdistelmä, ja hävinnyt osapuoli kuvattiin ekspansiivisen Neuvostoliiton, kommunistisen totalitarismin ja sosialistisen talousjärjestelmän ykseytenä.
***

Neuvostoliiton romahdukseen päättyvän aikakauden nimenä ilmaus kylmä sota luo vaikutelman yhdestä kaiken läpäisevästä konfliktista. Näin peittyy helposti näkyvistä, että idän ja lännen vastakkainasettelussa oli eri tasoja ja niillä eri tavoin määräytyneitä ja sijoittuneita rajoja. Sotilaallis-turvallisuuspoliittisella konfliktitasolla oli puolueettomuutta toisin kuin talousjärjestelmien ja poliittisten järjestelmien tasoilla. Moni suomalainen kannatti yya-sopimuksella rajattua puolueettomuuspolitiikkaa, markkinataloutta ja sen edellyttämää länsi-integraatiota sekä läntisiä – lähimmin pohjoismaisia – oikeuden ja politiikan instituutioita.

Neuvostojärjestelmän häviöstä voimistunut uusliberalismi myötäili neuvostojärjestelmän marxilais-leniniläistä perustelua esittäessään kylmän sodan sosialismin ja kapitalismin kamppailuksi. 1800-luvulta asti käyty kamppailu ei kuitenkaan mahtunut kylmän sodan vastakkainasetteluun. Neuvostojärjestelmään etäisyyttä ottaneet sosialistiset visiot olivat osa suomalaista ja laajemmin läntistä poliittista mielikuvitusta. Ne saivat merkitystä hyvinvointivaltioiden rakentamisessa, kuten saivat myös näkemykset, joiden mukaan sosialismin torjumiseksi oli myönnyttävä sosiaalipoliittisiin uudistuksiin.

Naapurisuhteiden syvenemisen suomalainen retoriikka ulottui Neuvostoliiton turvallisuusintressien tunnustamisen lisäksi myös siihen, miten puhuttiin neuvostoyhteiskunnasta ja sen historiasta. Suomalaista politiikkaa Neuvostoliitto määritti kuitenkin ”toisena” myös silloin, kun suhdetta kuvattiin naapuruuden, ystävyyden ja luottamuksen käsittein. Pohjoismaa Suomi oli rautaesiripuksi kutsutun rajan länsipuolella. Se oli osa aluetta, jolla viiden turvallisuuspoliittisilta ratkaisuiltaan erilaisen valtion rajat ylitettiin 1950-luvun alkupuolelta lähtien ilman passia ja jolla sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä harmonisoitiin ja integraatio vietiin syvemmälle kuin missään muualla Euroopassa.

Suomalaisten kokemukset rajoista ja niiden ylittämisen mahdollisuuksista olivat hyvin erilaiset kuin Neuvostoliitossa ja muissa ns. itäblokin maissa eläneiden ihmisten. Tämä ero korostui 1970-luvulla. Olen pohtinut ”kirkuvan harmaasta vuosikymmenestä ” jälkikäteen rakennettuja kertomuksia – suomettumisen kertomusta ja hyvinvointivaltion rakentamisen kertomusta – ja kirjoittanut suomalaisten rajakokemuksista:
”Arkista kansainvälisyyttä ja rajojen ylittämisen helppoutta eivät kokeneet vain ne suomalaiset, jotka etenkin 1960-luvun lopussa muuttivat sankoin joukoin Ruotsiin työnhakuun, vaan myös yhä useammat nuoremmat ja vanhemmat ulkomaanmatkailijat. Interrail alkoi vuonna 1972. Seuramatkat etelään lisääntyivät. Kaikista eurooppalaisista suomalaisten oli vaivattominta ylittää valtioiden rajat. Rautaesiripun jakamassa Euroopassa Suomi oli länttä, jossa ihmiset saattoivat vapaasti lähteä ja palata kotimaahansa, ja eri tahoille suomalaismatkailijat toivotettiin tervetulleiksi suhteellisen vähäisin muodollisuuksin, jo 1970-luvun jälkipuolella viisumitta jopa muutamiin itäblokin maihin.” (Pauli Kettunen: Historia petollisena liittolaisena (2015), 173.)

Kuvatessaan kylmän sodan päättymistä Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijät puhuvat mielellään vapaudesta ja vapautumisesta. Kovin vähin vivahtein he kuitenkin käyttävät näitä sanoja esimerkiksi viitatessaan Viroon, ”joka Suomen tavoin vapautui Neuvostoliiton romahdettua” (Suomettumisen aika, jakso 4). He korostavat aiheellisesti kielen poliittista merkitystä. Kielellä ilmaistaan, peitetään ja tuotetaan todellisuutta. Poliittisen kielenkäytön kriittinen historiallinen tarkastelu vaatii kuitenkin tarkastelijalta itseltään huolellista kielenkäyttöä. Tällaista tutkimuksellista kunnianhimoa tästä sarjasta jää kaipaamaan.
***

Kun kylmästä sodasta tehtiin 1990-luvun alussa nimi juuri päättyneeksi koetulle aikakaudelle, lopputuloksen tulkinta antoi mittapuut arvioida sen aikaista toimintaa. Päällimmäiseksi nousseen näkemyksen mukaan suomalaisten kuului arvottaa itsensä, toistensa ja esi-isiensä tekemisiä sen mukaan, olivatko ne edistäneet vai vahingoittaneet Suomen asemoitumista voittaneelle, yleispäteviä periaatteita edustaneelle puolelle.
Kansallisessa kertomuksessa korostui Neuvostoliittoa vastaan käydyillä sodilla säilytetty itsenäisyys, mutta sotien jälkeinen historia suhteutettiin siihen eri tavoin kertomuksen eri muunnelmissa. Selviytymisen kertomuksessa sotien jälkeisten vuosikymmenten politiikka esitettiin itsenäisyyden taitavana ja menestyksellisenä vaalimisena. Vaurioitumisen kertomus kerrottiin suomettumisen käsitteen avulla. Sen mukaan kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton romahdukseen hävitti ulkoiset edellytykset kansakuntaa traumatisoivalle vääristelylle ja nöyristelylle, saattoi syylliset häpeään, mahdollisti sisäisen tervehtymisen sekä vapautti Suomen toteuttamaan läntistä olemustaan. Tämän kertomuksen toistaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle näyttää olevan missiona Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijöillä. Näistä ajoista on tehty ja tekeillä monipuolista tutkimusta, mutta vahvan mission ohjaamiin kertomuksiin tutkimustietoa tarvitaan lähinnä silloin, kun etsitään kuvitusta valmiille vastauksille ja niihin sopiville kysymyksille. Tämänkin ominaispiirteensä vuoksi Kylmän sodan Suomi -sarja on kiinnostavaa aineistoa nyky-Suomen historiapolitiikan tutkimukselle.

***

No comments

Kansainvälisen historiatieteiden komitean eli CISH-ICHS:n julkilausuma

  By

Suomen Historiallinen Seura on Kansainvälisen historiatieteiden komitean (Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS)) jäsenjärjestö. CISH-ICHS on antanut julkilausuman Ukrainan sotaan liittyen:
https://www.cish.org/index.php/en/2022/03/04/ichs-statement/

Tässä kopio lausunnosta ja sen alla on vapaa käännös suomeksi:

ICHS Statement

As the world’s largest organization of historians, the Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS) includes national and topical history organizations from all continents and covering all time periods. 

Our purpose is to defend freedom of thought and expression in the field of historical research and teaching and oppose the misuse of history for whatever purpose. 

As such, we strongly condemn the abuse of history employed by President Putin in rationalizing Russia’s aggression against Ukraine. History is not owned by states or rulers, and we deplore the use of history to foster enemy images and distorted myths. 

Freedom of thought and expression requires dialogue and means that our identities and communities are subject to revision and change.  

We stand by our member organizations from the Russian Federation and Ukraine in support of open and free dissemination of historical sources and open and free discussions about interpretations and narratives. 

The Board of CISH- ICHS

Kansainvälisen historiatieteiden komitean lausunto

Maailman laajimpana historiantutkijoiden järjestönä Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS) eli Kansainvälinen historiatieteiden komitea kattaa niin kansalliset kuin temaattisetkin historiajärjestöt kaikilta maailman mantereilta ja kaikista aikakausista.

Pyrkimyksemme on puolustaa ajattelun ja ilmaisun vapautta historiantutkimuksessa, historianopetuksessa sekä vastustaa kaikenlaista historian väärinkäyttöä.

Siksi voimakkaasti tuomitsemme presidentti Putinin historian väärinkäytön, jolla hän yrittää perustella Venäjän väkivaltaista toimintaa Ukrainaa vastaan. Valtiot tai hallitsijat eivät voi omistaa historiaa emmekä hyväksy historian käyttöä viholliskuvien luomiseksi ja myyttien vääristämiseksi.

Ajatuksen ja puheen vapaus vaatii keskustelua ja keinoja joilla itsetuntemuksemme ja yhteisömme pystyvät uudelleen arvioimaan ja muuttamaan käsityksiään.

Tuemme jäsenjärjestöjämme sekä Venäjällä että Ukrainassa, jotta avoin ja vapaa historiallisten lähteiden tutkiminen sekä avoin ja vapaa keskustelu tulkinnoista ja historiankirjoituksista voisi toteutua.

CISH-ICHS hallitus

Käännöksen teki Julia Burman.

No comments

Blogisarja: Fasismin lumo ja pimeä perintö (Kimi Kärki)

  By ,

Historiakulttuuria on käsitteellistetty tässä blogisarjassa jo kohtuullisen useasta näkökulmasta. Tässä yhteydessä tarkastelen pahuuden kuvastojen, totalitaristisen joukkovoiman ja fasismin lumoa ennen muuta pimeänä tai synkkänä kulttuuriperintönä, eurooppalaisuuden yöllisenä ja irrationaalisena puolena. Tämä perintö on saanut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana yhä uusia ilmiasuja, aiemmin erityisesti elokuvissa ja miestenlehdissä, nyttemmin internetin meemiviidakoissa, populaarikulttuurin historiaa monin tavoin hyödyntävissä tuoteperheissä ja uusoikeiston propagandassa. Tässä yhteydessä käytän fasismia kattokäsitteenä, en viittaamaan Mussolinin Italiaan.

Erityisesti natsiunivormujen ja SS-kuvaston hyväksikäyttö tai jopa erotisointi, kuten Susan Sontag on kirjoittanut, näkyy globaalissa audiovisuaalisessa kulttuurissa metallimusiikista elokuviin ja mainontaan. Fasististen joukkokohtausten estetiikka– Siegfried Kracauerin sanoin rytmisen liikkeen ”massaornamentti” – innoitti esimerkiksi George Lucasin Tähtien sota -elokuvan (1977) galaktisen imperiumin Stormtrooper-estetiikkaa. Mutta myös elokuvan lopussa nähty kapinaliittolaisten juhlatilaisuus oli esteettisessä mielessä lähes suora toisto Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -elokuvan (1935) Luitpold-areenan paraatiestetiikasta. Fasistishenkistä voimanpalvontaa on nähty myös niin Marvelin ja DC:n supersankarielokuvissa kuin Frank Herbertin tieteisromaanista sovitetussa tuoreessa ja äärimmäisen mahtipontisessa Dyyni-elokuvassa (Denis Villeneuve, 2021). Tieteisfiktiot hyötyvät viittauksista historiaan; natsistisen kuvaston avulla on helppo luoda näyttävää elokuvaa.  Suomessa tätä on parodioitu osuvasti Iron Sky -elokuvassa (Timo Vuorensola, 2012), jossa kuun pimeällä puolella piilotelleet natsit hyökkäävät Yhdysvaltoihin vuonna 2018. Sekin edustaa jo mennyttä tulevaisuutta. Vakavampaa historiakulttuurilla leikittelyä ja englanninkielisten prestiisitelevisiosarjojen vaihtoehtohistorioita tarkastelemme dosentti Kari Kallioniemen kanssa Historiallisen Aikakauskirjan 2010-luvun historiapolitiikkaa käsittelevässä numerossa, joka ilmestyy lähitulevaisuudessa.

Fasismiin liittyy olennaisesti myyttien, historian ja teknologian yhdistäminen, mutta myös tarkasti hiottu, yksinkertainen ja tunnistettava estetiikka. Hakaristi on tästä kaikkein tunnetuin esimerkki, mutta eurooppalaista myyttistä menneisyyttä on louhittu surutta niin antiikin monumentaaliarkkitehtuurista, teutonisesta heroismista kuin viikinkimytologioista. Pohjoismaissa fasistista lumoa on kiinnitetty erityisesti riimuihin.

Suomessa äärioikeistolainen propaganda on pyrkinyt luomaan omanlaistaan fasistista estetiikkaa, mutta samalla kiinnittymään pohjoismaiseen myyttiseen perintöön. Esimerkiksi Soldiers of Odin -järjestön nimi viittaa viikinkijumalaan. Nyttemmin kielletyn Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen vihreää, mustaa ja valkoista yhdistänyt nuoli- tai keihästunnus taas on Tiwaz-riimu, Tyr-jumalan symboli. Paradoksaalista sinänsä, että isänmaallisuuden näkökulmasta nämä fasistista pohjoiseurooppalaista liittovaltiota ajavat vallankumoukselliset voidaan nähdä maanpettureina – suunnittelevathan he tasavaltaisen valtiojärjestyksemme loppua.

Kehitys kohti ääriajattelun yhä rohkeampaa ilmaisemista on ollut pitkäaikaista. Suomalaisen kansallisuusaatteen, sotien ja kylmän sodan ajan ristiriitainen ja osin traumaattinen perintö nousi uudella tapaa esiin Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden jälkeen. Lisääntynyt sosiaalistaloudellinen eriarvoistuminen, globalisaatio ja maahanmuutto ovat 2000-luvulla vahvistaneet uuskansallisia reaktioita. Samalla fasismin perintö on tullut osaksi viihdeteollisuutta ja digitaalista kulttuuria, joka on myös ruokkinut affektiivista ristiriitaisuutta. Fasismin lumolla ja tutkimiemme aineistojen ristiriitaisella affektiperinnöllä on tässä yhteydessä tärkeä rooli. Eräs nykyisen uusnatsismin juurista palautuu lama-Suomeen ja Pekka Siitoimen ja Väinö Kuisman kaltaisiin hieman groteskeihin hahmoihin. Kuisma pyrki kohti fasistisen estetiikan isänmaallistamista:

Ei me voida nykyään ruveta heilumaan käsivarsinauhat kädessä tuolla. Se viittaa liikaa menneisyyteen ja liikaa tohon saksalaisuuteen. Tuo hakaristihan se yhdistetään niin paljon kaikkeen negatiiviseen. Sen avulla ei saavuteta mitään joukkoliikettä. Se on mun mielestä just toi Gallen- Kallelan suunnittelema Kalevala-merkki, sehän on todella hyvä semmoinen symboli — yhteistyön ja yhteishengen ja suomalaisuuden symboli. (Kuisma Sieg Heil Suomi -dokumentissa, Nina Stenroos, YLE 1994.)

Vaikka Lahdessa Arjalaista Germaaniveljeskuntaa (AGV) johtaneen Kuisman kalevalainen natsifantasia on peräisin lama-ajalta, se kuvaa yhä relevantisti nykyisten populististen ja fasististen liikkeiden perimmäistä ajatusmaailmaa ja potentiaalista kiinnittymistä pseudotieteellisiin ideoihin. Kalevala oli Kuismalle voimallinen loitsukirja, haastattelun ohessa katsottiin videolta dokumenttia The Occult History of the Third Reich (Tracy Atkinson, Joan Baran & Dave Flitton, 1991). Suomalaisella muinaistutkimuksella oli jo sotaa edeltävänä aikana yhteys Heinrich Himmlerin Ahnenerbe-järjestöön.

Suomalaisen fasismin ja äärioikeistolaisuuden perintö on viime vuosina ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena, ja sen yhteydet sotien perintöön, kansallisuusaatteeseen ja populistisiin ääri-ilmiöihin ovat olleet paljon esillä. Tutkimus ja keskustelu on kuitenkin pääasiassa kiinnittynyt poliittiseen ja yleiseen historiaan. Siksi onkin erityisen hienoa, että Koneen Säätiö on rahoittanut johtamani hankkeen Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (2021–2023). Tämän monitieteisen tiedettä ja taidetta yhdistävän projektin tarkoituksena on keskittyä suomalaisen fasismin toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuuriseen perintöön ja erityisesti sen affektiivisuuteen, jonka avulla fasistisen materiaalin kierrätys on synnyttänyt tunneilmaston, jossa isänmaallisuuden, patriotismin, fasismin ja kansallisuusaatteen eri ilmenemismuodot sekoittuvat keskenään. Aineistomme on monipuolista: haastattelujen lisäksi analyysimme kohteina ovat lehtiaineistot, pornografia, elokuvat, musiikki, sarjakuvat ja dokumentit. Olemme ennen muuta kiinnostuneita siitä, millaisia fasismin perintöön liittyvät affektiiviset strategiat ja niiden ilmenemismuodot – pelko, inho, mahtipontisuus, koomisuus, parodia, groteski – tutkituissa aineistoissa ovat ja miten niillä vaikutetaan vastaanottajiin. Projektissa on mukana kulttuurihistorioitsijoita (dosentti Kari Kallioniemi ja allekirjoittanut), musiikkitieteilijöitä (dosentti Petri Kuljuntausta, FT Anna-Elena Pääkkölä ja FM Susanna Waldén-Antikainen) ja folkoristi (FT Aila Mustamo). Osittain nämä tieteenalat ja roolit limittyvät ja toimivat vuorovaikutteisesti.

Projektimme tekee toistaiseksi ainutlaatuiseksi sen kiinnittyminen taiteelliseen työskentelyyn.

Fasismin affektiivisen perinnön purkaminen tapahtuu esitystaiteen keinoin. Teatteriohjaaja Fiikka Forsman ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta tuottavat hankkeen tutkimusideoiden pohjalta fasismin affektiivisuutta purkavan ja yleisöä osallistavan esityssarjan He Sanoivat: ”Rajat kiinni ja uunit auki”, jossa hyödynnetään niin oopperasäveltäjä Richard Wagnerin kokonaistaideteos-käsitteeseen (Gesamtkunstwerk) liittyvää spektaakkelin estetiikkaa kuin uutta esitys- ja ääniteknologiaa.

Esityksissä muutetaan erilaisia julkisia-, digitaalisia ja teatteritiloja kriittisiksi suomalaisen fasismin affektiivisiksi kohtaamispaikoiksi. Tällainen tieteellisen analyysin jatkotyöstö taiteen keinoin asettaa tutkimustuloksemme uuteen ja yllättävään tulkintakehykseen, jossa yleisö pääsee työstämään tunnekokemuksiaan. Tervetuloa mukaan viimeistään 2023, voimme taata mielenkiintoisen kokemuksen, mutta emme viihtyvyyttä!

 

FT Kimi Kärki on kulttuuriperinnön tutkimuksen dosentti ja erikoistutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa ja International Institute for Popular Culture (IIPC) -tutkimuskeskuksessa. Hän on erikoistunut populaarikulttuurin tutkimukseen ja julkaissut esimerkiksi populaarimusiikin historiaan, viihdespektaakkeleihin, totalitarismin historiaan ja tulevaisuuden kuvitteluun liittyen. Hän on myös puoliammattilainen muusikko, jolla on takanaan yli 40 levytystä ja runsaasti kansainvälistä kiertuekokemusta. Tällä hetkellä hän työskentelee projektissa Puhuvat koneet – Elektroninen ihmisääni tunteiden ja itseymmärryksen tulkkina 1960–2020 (Koneen Säätiö, 2018–2022) ja johtaa tiedettä ja taidetta yhdistävää projektia Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (Koneen Säätiö, 2021–2023).

 

Kirjallisuutta

Abbenhuis, M. & Buttsworth, S. (eds.) (2010) Monsters in the Mirror: representations of Nazism in post-war popular culture. Santa Barbara: Praeger Pub Text.

Griffin, R. (1995) Fascism. Oxford: Oxford University Press.

von Grönhagen, Y. (1948) Himmlerin salaseura. Helsinki: Kansankirja.

Kingsepp, E. (2008) Nazityskland i populärkulturen: Minne, myt, medier. Stockholm: University of Stockholm.

Kallioniemi, K. & Kärki, K. (2019) ”Populaarikulttuurin estetisoima ja normalisoima natsismi.” Katsausartikkeli. Lähikuva Vol. 32 no. 1: Totalitarismi, taide, kokemus, 67–71. Online: https://journal.fi/lahikuva/article/view/80167

Kotonen, T. (2018) Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistolaiset liikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Jyväskylä: Atena.

Kracauer, S. 1995 (1963) The Mass Ornament. Weimar Essays. Orig. Das Ornament der Masse: Essays. Translated by Thomas Y. Levin. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Kunnas, T. (2014) Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena.

Kärki, K. (2021) ”Fasistinen estetiikka ja teknologiset myytit rock-areenoilla”. Katsomukset-blogi. Online: https://katsomukset.fi/2021/09/22/fasistinen-estetiikka-ja-teknologiset-myytit-rock-areenoilla/

Kärki, K. (2011) ’Mediaspektaakkeli tähteysilmiönä. Mahtipontisuuden estetiikka olympialaisten avajaisissa Berliinissä 1936 ja Torinossa 2006.’ Kulttuurintutkimus #28, (3), 43–56. Online: https://www.doria.fi/handle/10024/95491

Lacoue-Labarthe, P. & Nancy, J.-L.: (2002) Natsimyytti. Helsinki: Tutkijaliitto.

Magilov, D. H., Vander Lugt K. T. & Bridges, E. (2012) Nazisploitation! The Nazi Image in Low-Brow Cinema and Culture. London: Continuum.

Rosenfeld, G.V. (2015) Hi Hitler! How the Nazi Past is Being Normalized in Contemporary Culture. Cambridge: Cambridge University Press.

Saarenmaa, L. (2018) ‘Circulating Nazi Imagery. Wars, weapons, and generational layers of cultural remembrance.’ Teoksessa L. Sturfelt & M. Cronqvist (eds.) War Remains. Mediations of Suffering and Death in the Era of the World Wars. Lund: Nordic Academic Press, 189–213.

Silvennoinen, O., Tikka, M. ja Roselius A. (2016). Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY.

Sontag, S. (1975) ‘Fascinating Fascism’. The New York Review of Books, Feb 6, 305–325.

Swanström, A. (2018) Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Jyväskylä: Atena.

Taira, T. (2007) ‘Energian ja emootion välissä: Affekti ja kulttuurintutkimus’. Niin & Näin 2/2007, 47–53.

Thomas, S., Herva, V-P., Seitsonen, O. ja Koskinen-Koivisto, E. (2019) ’Dark Heritage’. Encyclopedia of Global Archaeology. Living Edition. SpringerLink. Online: https://doi.org/10.1007/978-3-319-51726-1_3197-1

No comments

Historiantutkimuksen päivät Oulussa 24.-26.10.2019

  By

KUTSU – INBJUDAN – CALL FOR PAPERS

Viidennet valtakunnalliset Historiantutkimuksen päivät järjestetään Oulussa 24.-26.10.2019. Päivien järjestäjinä ovat Oulun yliopiston historia-aineet (historia, tieteiden ja aatteiden historia) ja arkeologian oppiaine yhteistyössä Suomen Historiallisen Seuran kanssa.

Päivien ohjelmassa on kansainvälisten keynote -esitelmien lisäksi työryhmiä sekä vapaamuotoisempaa ohjelmaa. Konferenssin pääpuhujavieraiksi tulevat professori Heiner Fangerau (Düsseldorfin yliopisto), professori Gunlög Fur (Linné -yliopisto) sekä professori Herman Paul (Leidenin yliopisto).

 

Keynote –esitelmöitsijät:

Heiner Fangerau on Düsseldorfin yliopiston lääketieteen historian, teorian ja etiikan professori. Hän on tutkinut 1800—1900 -lukujen lääketieteen historiaa ja etiikkaa ja erityisesti lääketieteellisen diagnostiikan historiaa sekä eettisiä kysymyksiä 2000-luvun lääketieteessä. Näiden lisäksi hän on kehittänyt lääketieteen historian verkostoanalyysia. Verkkosivut: http://www.uniklinik-duesseldorf.de/unternehmen/institute/institut-fuer-geschichte-theorie-und-ethik-der-medizin/team/fangerau/

Gunlög Fur työskentelee professorina Linné -yliopiston kulttuuritieteiden laitoksella ja on taiteen ja humanistisen tiedekunnan dekaani. Hän on erikoistunut rajojen problematiikkaan ja on tutkinut kulttuurien välisiä kohtaamisia, kolonialismia ja alkuperäiskansojen historiaa sekä sukupuolihistoriaa.  Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluu myös historian poliittinen käyttö.

Verkkosivut: https://lnu.se/en/staff/gunlog.fur/

Herman Paul on Leidenin yliopiston historiallisen teorian apulaisprofessori ja Groningenin yliopiston sekularisaatiotutkimuksen ylimääräinen professori. Hänen erikoisaloinaan ovat historian teoria, historiografia, aatehistoria ja uskontohistoria. Verkkosivut: https://www.universiteitleiden.nl/en/staffmembers/herman-paul#tab-1

 

Esitelmäpyynnöt

Järjestäjät toivovat (erityisesti) ehdotuksia työryhmiksi, joiden kesto on puolitoista tuntia (kolme esitelmää ja keskustelu mahdollisine kommentaattoreineen). Ehdotuksesta tulee käydä ilmi otsikko, lyhyt abstrakti ja osallistujat. Ehdottaja toimii ryhmän puheenjohtajana tai nimeää puheenjohtajan.

Konferenssi ottaa vastaan myös ehdotuksia yksittäisistä esitelmistä, joista järjestäjät muodostavat työryhmiä. Tällöinkin ehdotukseen tulee liittää lyhyt abstrakti.

Ehdotuksia voi tehdä niin suomen, ruotsin kuin englannin kielellä. Abstraktien sopiva pituus on noin tuhat merkkiä, ja niihin tulee merkitä esittäjän/esittäjien nimi ja yhteystiedot.

Työryhmä- ja esitelmäehdotukset lähetetään 18.1.2019 mennessä liitetiedostona (joko doc, docx- tai pdf-muodossa) osoitteeseen hitu2019@oulu.fi. Samasta osoitteesta voi myös kysellä lisätietoja. Tapahtuman nettisivut avataan syksyllä 2018.

Konferenssityöryhmä: professorit Tiina Kinnunen ja Petteri Pietikäinen, yliopistonlehtorit Markku Hokkanen ja Timo Ylimaunu sekä dosentti Sirpa Aalto.

No comments

Historiantutkimuksen päivät 19.-21.10.2017 Turussa

  By

Neljännet valtakunnalliset historiantutkimuksen päivät järjestettiin syksyisen aurinkoisessa Turussa 19.–21.10.2017. Päivät kokosivatkin Turkuun noin 350 historioitsijaa eri puolilta Suomea ja ulkomailta ja tarjosivat jälleen tärkeän kohtaamispaikan historioitsijoille tavata toisiaan ja kuulla ajankohtaisesta tutkimuksesta.

 

Historiantutkimuksen päiviä vietettiin torstaina ja perjantaina Turun yliopiston kampuksella ja lauantaina Åbo Akademin Arkenilla. Päivien kolme pääpuhujaa olivat professori Maria Tamboukou (University of East London), tutkija Nigel West (mm. Washingtonin Center for Intelligence and Security Studies -keskus) sekä professori Pelle Snickars (Uumajan yliopisto). Feministiseen historiantutkimukseen erikoistunut Tamboukou luennoi arkistojen teknologiasta, West vakoilun historiasta ja Snickars digitaalisesta historiantutkimuksesta.

Pääpuhujien lisäksi päivien ohjelma koostui vajaasta 90 työryhmästä, joissa käsiteltiin Suomessa tehtävää historiantutkimusta laidasta laitaan ja poikkitieteellisesti. Työryhmien aiheet vaihtelivat suomalaisesta globaaliin, yksilön paikasta kansalaisuuteen ja valtioiden uhridiskursseihin. Kiinnostusta ja kiitosta keräsi monipuolinen ohjelma, jossa oli edustettuina myös esimerkiksi queer-tutkimus ja oikeus- ja käsitehistoria. Erityisiä painopisteitä olivat digitaalinen historiantutkimus sekä tunteiden ja kokemusten historia. Tutkimuspäivillä nousi esiin myös historiantutkimuksen itsereflektiivisyys muun muassa tutkimusetiikkaa, historian opetusta, historian popularisointia ja toisaalta historiatietoisuuden ja sen merkitystä pohtivissa työryhmissä ja paneeleissa.

Historiantutkimuksen päivät tarjoavat joka toinen vuosi tärkeän foorumin Suomen historiaa tutkiville tai Suomessa tutkimusta tekeville historiantutkijoille tavata toisiaan, esitellä omaa tutkimusta ja kuulla muusta ajankohtaisesta tutkimuksesta. Päivät kokosivat Turkuun noin 350 historioitsijaa eri puolilta Suomea ja ulkomailta: mukana oli tutkijoita myös Ruotsista, Britanniasta ja Yhdysvalloista. Konferenssi keräsi kehuja kaiken kaikkiaan mielenkiintoisesta ja monipuolisesta ohjelmastaan ja myös iltaohjelma ilahdutti monia. Historiallinen Turku tarjosikin Historiantutkimuksen päiville valtavan komeat puitteet: konferenssin vastaanotto järjestettiin Turun linnassa ja konferenssi-illallisella ravintola Koulun salit täyttyivät historiantutkijoista. Erityisen tärkeää oli nuorten ja kokeneempien tutkijoiden kohtaaminen ja verkostoituminen: mukana oli väkeä opiskelijoista ja tohtorikoulutettavista emeritusprofessoreihin.

Syysauringon ja ruskan koristama Turku ja erityisesti jokiranta näyttivät parasta puoltaan ja hurmasivat monet konferenssivieraat. Innostus ja ilo historiantutkimusta kohtaan oli tarttuvaa koko tapahtuman ajan.

Seuraavan kerran Historiantutkimuksen päivät järjestetään Oulussa vuonna 2019.

Liisa Lalu
kirjoittaja oli Historiantutkimuksen päivien konferenssisihteeri

 

P.S. Päivien avajaiset ja Maria Tamboukoun sekä Nigel Westin key note -puheenvuorot ovat nähtävissä myös tallenteina – linkit löytyvät täältä.

No comments

Biografian rajat ja rajattomuus -konferenssi 12.–13.12.2017

  By

Suomen Historiallinen Seura ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran biografiakeskus järjestävät Biografian rajat ja rajattomuus -konferenssin Helsingissä 12.−13.12.2017.

Pääpuhujat

  • Prof. Mineke Bosch, University of Groningen: Rewriting Lives: experiments with biography
  • Prof. Sigurđur Gylfi Magnússon, University of Iceland: Farmer Jón and His Cultural Existence: Biography, Ego-documents and Microhistory.
  • Prof. Hanna Suutela, Tampereen yliopisto: Esiintyjien esittämä elämä? Havaintoja näyttelijöiden omaelämäkerroista ja biografioista.
  • Prof. Eero Hyvönen, Helsinki Centre for Digital Humanities HELDIG: Biographies on the Semantic Web – Experiences  in Creating and Enriching People’s Life Stories Using Linked Data.

Konferenssin teema on elämäkerrallisten lähestymistapojen moninaisuus sekä historiallisen elämäkertatutkimuksen suhde lähitieteisiinsä.  Kuinka biografia voi hyötyä rajojen ylityksistä ja lähitieteidensä teorioista ja metodeista?  Voiko biografia toimia mikro- ja makrotason analyysiä yhdistävänä tutkijan työkaluna? Kuinka digitaaliset ihmistieteet ja laskennalliset menetelmät tukevat elämäkerrallista tutkimusta?

Ilmoittautuminen auki vielä 4.12.2017 saakka – ilmoittauminen ja ohjelma täällä.