”Kun meidän sukupolvemme mielestä Suomi-neito huorasi, niin vanhemman polven edustajat olisivat voineet lisätä: ’mutta hyvästä hinnasta.’” (mies s.1961).
Vuosina 2020–2021 keräsin yhdessä SKS:n ja SLS:n kanssa aineiston, joka kartoittaa suomalaisten muistoja ja kokemuksia kylmän sodan ajalta. Yksi kartoituksen aihe oli ihmisten kokemukset suomettumisesta. Aiheen kartoittaminen on nyt ajankohtaisempaa kuin aikoihin, ei vähiten siksi, että Venäjän hyökättyä Ukrainaan suomettumisen historia on noussut ennen näkemättömällä tavalla julkisen keskustelun kohteeksi. Vaikka Jari Tervon ja Marjo Vilkon dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi kertoo Suomen Neuvostoliitto-suhteesta yleisesti, sarjan alaotsikko ilmaisee sen kantavan teeman: ”Suomettumisen aika maailmansodan lopusta 1990-luvulle”.
Jos suomettumisella tarkoitetaan kritiikitöntä suhtautumista Neuvostoliittoon tai kyvyttömyyttä arvostella Neuvostoliittoa sen reaktioiden pelossa, niin jo lähtökohta koko sarjalle on haasteellinen, koska on vaikea nähdä, että suomettuminen olisi ollut koko 1945-1991 ajanjakson kantava teema, vaikka se sarjassa on sellaiseksi rakennettu. Kuvaavaa on, että vielä siinä vaiheessa kun suomettumisen patriarkka Urho Kekkonen oli ollut vallassa jo yli 12 vuotta ja aloittanut kolmannen presidenttikautensa, Suomen Kuvalehti kirjoitti Neuvostoliiton panssarien vyöryttyä Prahaan elokuussa 1968 hyvin selkeäsanaisesti ja ”ei-suomettuneesti”:
Uskoimme että Neuvostoliitto tarkoittaa täyttä totta puhuessaan kansainvälisen jännityksen laukeamisesta, rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, puuttumattomuudesta muiden maiden itsenäiseen päätäntävaltaan ynnä muusta hyvästä. Vietnamin asiassa Neuvostoliitto esiintyi lukemattomien mielestä hyvän ja oikean puolustajana vääryyttä vastaan. Sekin usko on nyt horjunut. Kuka uskoo, että Moskova enää haluaa vilpittömästi työskennellä edes ydinaseiden ja muun tuhoon johtavan aseistuksen supistamisessa (Suomen kuvalehti, 31.8.1968, s.2).
Kylmän sodan Suomi -sarjassa suomettumistarina on varsin yksioikoinen ja tuomitseva, ei niinkään selittämään tai ymmärtämään pyrkivä. Vastaava tendenssi oli nähtävissä jo aiemmin, kun Ilta-Sanomat julkaisi loppuvuodesta 2019 YYA-Suomi -aiheisen historian erikoisliitteensä. Liitteen etusivu kertoi samaa tarinaa, jota Kylmän sodan Suomi on jatkanut: ”näin eliitti nöyristeli”. Molemmissa tapauksissa suomettumisesta on leivottu ”maan tapa”, yksinkertainen rähmällään olon opetus.
Aivan samoin kuin kylmän sodan käsitteessäkin, josta Pauli Kettunen on aiemmin kirjoittanut, myös suomettumisessa on monia eri tasoja, ulottuvuuksia ja aikakerrostumia. Ylipäätään voisi sanoa, että suomettumisessa on enemmän harmaan sävyjä kuin selkeitä ääripäitä, jotka korostuvat julkikeskustelussa – niin Kylmän sodan Suomi sarjassa kuin tällä hetkellä Ukrainan sodan synnyttämässä suomettumis- / jälkisuomettumiskeskustelussa. Eräs koko dokumenttisarjaa vaivaava ilmiö on se, että historian monitahoisuuden sijaan valittu perspektiivi on suhteellisen typistävä. Narratiivi on kyllä helpompi pitää kasassa, mutta laajempaa ymmärrystä se ei tue, vielä vähemmän se auttaa ymmärtämään suomettumisen kansallista kokemusta nimenomaan sen omassa historiallisessa kontekstissa. Itse lähestyn sarjaa siitä näkökulmasta, että se kertoo enemmän tämän päivän historiakulttuurista kuin Suomen asemasta itse kylmässä sodassa.
Max Jakobson kirjoitti heti Neuvostoliiton luhistuttua Helsingin Sanomissa, että ”kansa ei koskaan suomettunut, vain kansakunnan valiot”. Jakobson oli oikeilla jäljillä, mutta luonnollisesti myös ”kansakunnan” suhde suomettumiseen oli itsessään paljon monitahoisempi ilmiö, josta tiedämme yllättävän vähän, eikä Suomi kylmässä sodassa -sarja juurikaan paikkaa vallitsevaa puutetta. Tavallisille kansalaisille suomettuminen oli monimuotoinen ilmiö, joka itsessään korostaa historian moniäänisyyttä – joillekin se edusti (ja edustaa yhä edelleen) valtioviisautta, toisille puolestaan ärsyttävää mutta pakon edessä tapahtunutta sopeutumista. Eräille se puolestaan edusti suomalaisuuden moraalista rappiota, jossa julkisesti esitettiin yhtä ja yksityisesti toista.
Monien ihmisten muistoissa Kekkonen ja Suomi oli jatkuvan tarkkailun ja paineen alla, jossa toiminnan vaihtoehdot olivat vähissä. Moraalisen tuomion sijaan Kekkosen nähtiin taiteilevan hienosti vallitsevassa tilanteessa. ”Arvostan Kekkosta edelleen hänen taidoistaan hoitaa asioita Neuvostoliiton päämiesten kanssa”, kirjoitti yksi muistelija, kun taas toinen selitti, että Kekkonen teki presidenttinä suurtyön toimiessaan Neuvostoliiton johtajien kanssa ja pyrkien ajamaan rauhan asiaa. Kansan näkökulmasta suomettumisen ytimessä olikin usein juuri jatkuva pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Neuvostoliiton kanssa. Monet suomalaiset eivät ymmärtäneet mikä suomettumisessa oli niin pahaa: ”Mitä huonoa siinä oli, jos ei halunnut sotaa Neuvostoliiton kanssa, vaan yritti neuvotella sen kanssa?” muisteli eräs kirjoittaja. Näissä muisteluissa suomettumisen kehys ei ole niinkään moralistinen tai hännystelyyn viittaava. Suomettumisen lähtökohtana ei muistelijoilla myöskään ollut Neuvostoliiton pelko. Eri ajankohtina, kuten Tšekkoslovakian miehityksen aikaan, Neuvostoliiton toimet kyllä huolestuttivat monia, mutta suomettumisen pohjavireeksi se ei muistelijoiden mukaan muodostunut. Sen sijaan suomettuminen nähtiin pragmaattisena reaalipolitiikkana. Se, missä sopeutumisen raja ylittyi ja muuttui turhanpäiväiseksi nöyristelyksi, ei välttämättä vaivannut muistelijoita siinä määrin kuin tämän päivän historioitsijoita.
Erityisen hankala suhde suomettumiseen ja Neuvostoliiton hännystelijöihin oli niillä, jotka 1970- ja 1980-luvuilla identifioituivat vasemmistoon mutta joille Neuvostoliitto ei edustanut edistyksellisyyttä. Monet Neuvostoliittoon kriittisesti ajattelevat vasemmistolaiset, jotka samaistuivat Ele Aleniuksen kaltaisiin henkilöihin, teeskentelivät olevansa ”tiedostavia”, sillä erityisesti opiskelumaailmassa ryhmäpaine oli kova.
Ennen kaikkea suomettumisella oli myös vastavoimansa. Ylipäätään se, että arjen kulttuurin ja kulutuskäyttäytymisen tasolla Suomi oli länsimaa, oli suomettumisen tehokkain tulppa. Suomettumisen kuumimpina aikoina 1960- ja 1970-luvuilla suomalainen kulttuuri amerikkalaistui nopeaa vauhtia, kun taas Neuvostoliiton ote kehittyvään massa- ja kulutuskulttuuriin oli olematon. Samaan aikaan Leningradin, Tallinnan ja Itä-Euroopan matkat avasivat monien silmät sosialismin arkitodellisuuteen, vaikka se yritettiin mahdollisimman tehokkaasti piilottaa turisteilta. Eräs neuvostopropagandaan hurahtanut nainen joutui toteamaan ensimmäisen matkansa jälkeen, että ”tällaista maata minä olen ihannoinut!” Ihannoiminen loppui siihen paikkaan. Myös Neuvostoliitosta tulleiden tuotteiden laaduttomuus tunnettiin. Popeda ja Zetor eivät kyenneet kilpailemaan Opelin tai Fergusonin kanssa. Jos suomalaiset halusivat ”moottoriapua” elämään, oli ”aatteet heitettävä sivuun.” Maaseudulla ihmisiä huvitti, kun YYA-teemaviikoilla vasemmistolaispoliitikot pyrkivät mainostamaan maatalojen isännille neuvostolaitteiden laatua, vaikka ihmisillä oli aivan selkeä kuva näistä tuotteista.
Aatteellisella tasolla suomettuminen ei myöskään ollut kaikenkattava valtavirta, joksi se nykykeskustelussa helposti kääntyy tai jollaiseksi se Kylmän sodan Suomi -sarjassa on helppo ymmärtää. Aikalaissanomalehtiä lukemalla saa vahvan kuvan suomettumisen retoriikasta, mutta silti on muistettava, että kansan suussa Tiedonantaja kulki myös nimellä ”Taudinkantaja”. Suomettuminen ei yksinkertaisesti juurtunut kansalaisten arkeen. Vaikka suomettumiseen liittyneen ”kaksoistodellisuuden” hahmottaminen oli monille hankala kysymys, ihmiset ajattelivat kuitenkin – Jakobsonin lausahduksen mukaan – että suomalaiset eivät todellakaan suomettuneet.
Sekä Neuvostoliitosta tuotu että suomalaisen poliittisen eliitin itsensä tuottama YYA-propaganda ei juurikaan kansaan uponnut. Vaikka ulkoministeriössä vietettiin unettomia öitä puolueettomuusliturgian viilaamiseksi huippuunsa, ihmiset suhtautuivat touhuun yliolkaisemmin – liturgia ja juhlapuheretoriikka oli liian tyhmää ja yliampuvaa vakavasti otettavaksi. ”Jatkuva Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden korostaminen sai ihmiset kysymään, miksi meidän ainoa ystävämme on itänaapuri. Eikö USA ole ystävällinen maa? Tai jokin muu länsimaa? Vihollisiako ne muka ovat?” Summasi yksi muistelija asian. Näitä vahvoja länsikulttuurin virtauksia ja niiden merkitystä ei Kylmän sodan Suomi sarjassa ole juurikaan pohdittu, vaikka on ilmeistä, että myös niillä oli vahva osa suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityisen vahvasti ne elivät maaseudulla.
Samoin rauhanmarssit, rauhanpuolustaminen ja teiniliiton kaltaiset järjestöt saivat monet takajaloilleen. Teiniliiton jäsenmäärä ei suoraan korreloi sen suosion kanssa. Poliittisessa historiassa on korostettu, että se oli ponnahduslauta ja harjoittelualusta yhdelle poliittiselle – pääsääntöisesti suomettuneelle ja jälkisuomettuneelle – sukupolvelle. Samaan aikaan se oli monille jäsenistä pelkkää pakkopullaa: ”Siihen oli pakko liittyä. Halusi tai ei.” Eräiden muistelujen mukaan missään ei tihkunut viha ja väkivalta niin kuin rauhanpuolustajien uhmakkaissa eleissä. Äänekäs ydinporukka mellasti Neuvostoliiton puolesta, mutta – kuten myös teiniliiton tapauksessa – monet kulkivat virran mukana tai jättäytyivät sivuun ja pysyivät hiljaa. Oliko hiljaa pysyminen suomettumista, on moraalikysymys, johon on tässä mahdotonta vastata. Oleellista on kuitenkin huomata, että hiljaisen ja ei-suomettuneen kansanosan puolenvalinta kylmän sodan Suomessa oli usein banaali mutta silti tärkeä: kulkueiden ja vallankumouskylttien sijaan heidän länsimaisuuteen suuntautunut tukensa näkyi Aku Ankan ja Valittujen Palojen tilaamisena.
Kaikista sekä tässä että muualla esille nostetuista ongelmistaan huolimatta Kylmän sodan Suomi -sarjaa on pidettävä merkityksellisenä historiakulttuurisena puheenvuorona. Suomettumisilmiön kansallista tilintekoa on aina silloin tällöin vaadittu, mutta harvoin Tervon kaltaisen kaikkien tunteman kulttuuriauktoriteetin voimalla. Suotavaa on, että tämä ydinsanoma saa laajaa kannatusta, mutta niin, että tilinteko lähimenneisyyden haamujen kanssa on vähemmän tendenssiomaista ja näkökulmiltaan monipuolisempaa. Vaikka suomettuminen epäilemättä oli kansakunnan valioiden keskuudessa ”maan tapa”, se ei edusta ”suomettuneisuuden ajan” koko kuvaa.
