Kategoria: Teemavuosi 2021: historiakulttuuri ja historiapolitiikka

No comments

Blogisarja: Fasismin lumo ja pimeä perintö (Kimi Kärki)

  By ,

Historiakulttuuria on käsitteellistetty tässä blogisarjassa jo kohtuullisen useasta näkökulmasta. Tässä yhteydessä tarkastelen pahuuden kuvastojen, totalitaristisen joukkovoiman ja fasismin lumoa ennen muuta pimeänä tai synkkänä kulttuuriperintönä, eurooppalaisuuden yöllisenä ja irrationaalisena puolena. Tämä perintö on saanut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana yhä uusia ilmiasuja, aiemmin erityisesti elokuvissa ja miestenlehdissä, nyttemmin internetin meemiviidakoissa, populaarikulttuurin historiaa monin tavoin hyödyntävissä tuoteperheissä ja uusoikeiston propagandassa. Tässä yhteydessä käytän fasismia kattokäsitteenä, en viittaamaan Mussolinin Italiaan.

Erityisesti natsiunivormujen ja SS-kuvaston hyväksikäyttö tai jopa erotisointi, kuten Susan Sontag on kirjoittanut, näkyy globaalissa audiovisuaalisessa kulttuurissa metallimusiikista elokuviin ja mainontaan. Fasististen joukkokohtausten estetiikka– Siegfried Kracauerin sanoin rytmisen liikkeen ”massaornamentti” – innoitti esimerkiksi George Lucasin Tähtien sota -elokuvan (1977) galaktisen imperiumin Stormtrooper-estetiikkaa. Mutta myös elokuvan lopussa nähty kapinaliittolaisten juhlatilaisuus oli esteettisessä mielessä lähes suora toisto Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -elokuvan (1935) Luitpold-areenan paraatiestetiikasta. Fasistishenkistä voimanpalvontaa on nähty myös niin Marvelin ja DC:n supersankarielokuvissa kuin Frank Herbertin tieteisromaanista sovitetussa tuoreessa ja äärimmäisen mahtipontisessa Dyyni-elokuvassa (Denis Villeneuve, 2021). Tieteisfiktiot hyötyvät viittauksista historiaan; natsistisen kuvaston avulla on helppo luoda näyttävää elokuvaa.  Suomessa tätä on parodioitu osuvasti Iron Sky -elokuvassa (Timo Vuorensola, 2012), jossa kuun pimeällä puolella piilotelleet natsit hyökkäävät Yhdysvaltoihin vuonna 2018. Sekin edustaa jo mennyttä tulevaisuutta. Vakavampaa historiakulttuurilla leikittelyä ja englanninkielisten prestiisitelevisiosarjojen vaihtoehtohistorioita tarkastelemme dosentti Kari Kallioniemen kanssa Historiallisen Aikakauskirjan 2010-luvun historiapolitiikkaa käsittelevässä numerossa, joka ilmestyy lähitulevaisuudessa.

Fasismiin liittyy olennaisesti myyttien, historian ja teknologian yhdistäminen, mutta myös tarkasti hiottu, yksinkertainen ja tunnistettava estetiikka. Hakaristi on tästä kaikkein tunnetuin esimerkki, mutta eurooppalaista myyttistä menneisyyttä on louhittu surutta niin antiikin monumentaaliarkkitehtuurista, teutonisesta heroismista kuin viikinkimytologioista. Pohjoismaissa fasistista lumoa on kiinnitetty erityisesti riimuihin.

Suomessa äärioikeistolainen propaganda on pyrkinyt luomaan omanlaistaan fasistista estetiikkaa, mutta samalla kiinnittymään pohjoismaiseen myyttiseen perintöön. Esimerkiksi Soldiers of Odin -järjestön nimi viittaa viikinkijumalaan. Nyttemmin kielletyn Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen vihreää, mustaa ja valkoista yhdistänyt nuoli- tai keihästunnus taas on Tiwaz-riimu, Tyr-jumalan symboli. Paradoksaalista sinänsä, että isänmaallisuuden näkökulmasta nämä fasistista pohjoiseurooppalaista liittovaltiota ajavat vallankumoukselliset voidaan nähdä maanpettureina – suunnittelevathan he tasavaltaisen valtiojärjestyksemme loppua.

Kehitys kohti ääriajattelun yhä rohkeampaa ilmaisemista on ollut pitkäaikaista. Suomalaisen kansallisuusaatteen, sotien ja kylmän sodan ajan ristiriitainen ja osin traumaattinen perintö nousi uudella tapaa esiin Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden jälkeen. Lisääntynyt sosiaalistaloudellinen eriarvoistuminen, globalisaatio ja maahanmuutto ovat 2000-luvulla vahvistaneet uuskansallisia reaktioita. Samalla fasismin perintö on tullut osaksi viihdeteollisuutta ja digitaalista kulttuuria, joka on myös ruokkinut affektiivista ristiriitaisuutta. Fasismin lumolla ja tutkimiemme aineistojen ristiriitaisella affektiperinnöllä on tässä yhteydessä tärkeä rooli. Eräs nykyisen uusnatsismin juurista palautuu lama-Suomeen ja Pekka Siitoimen ja Väinö Kuisman kaltaisiin hieman groteskeihin hahmoihin. Kuisma pyrki kohti fasistisen estetiikan isänmaallistamista:

Ei me voida nykyään ruveta heilumaan käsivarsinauhat kädessä tuolla. Se viittaa liikaa menneisyyteen ja liikaa tohon saksalaisuuteen. Tuo hakaristihan se yhdistetään niin paljon kaikkeen negatiiviseen. Sen avulla ei saavuteta mitään joukkoliikettä. Se on mun mielestä just toi Gallen- Kallelan suunnittelema Kalevala-merkki, sehän on todella hyvä semmoinen symboli — yhteistyön ja yhteishengen ja suomalaisuuden symboli. (Kuisma Sieg Heil Suomi -dokumentissa, Nina Stenroos, YLE 1994.)

Vaikka Lahdessa Arjalaista Germaaniveljeskuntaa (AGV) johtaneen Kuisman kalevalainen natsifantasia on peräisin lama-ajalta, se kuvaa yhä relevantisti nykyisten populististen ja fasististen liikkeiden perimmäistä ajatusmaailmaa ja potentiaalista kiinnittymistä pseudotieteellisiin ideoihin. Kalevala oli Kuismalle voimallinen loitsukirja, haastattelun ohessa katsottiin videolta dokumenttia The Occult History of the Third Reich (Tracy Atkinson, Joan Baran & Dave Flitton, 1991). Suomalaisella muinaistutkimuksella oli jo sotaa edeltävänä aikana yhteys Heinrich Himmlerin Ahnenerbe-järjestöön.

Suomalaisen fasismin ja äärioikeistolaisuuden perintö on viime vuosina ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena, ja sen yhteydet sotien perintöön, kansallisuusaatteeseen ja populistisiin ääri-ilmiöihin ovat olleet paljon esillä. Tutkimus ja keskustelu on kuitenkin pääasiassa kiinnittynyt poliittiseen ja yleiseen historiaan. Siksi onkin erityisen hienoa, että Koneen Säätiö on rahoittanut johtamani hankkeen Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (2021–2023). Tämän monitieteisen tiedettä ja taidetta yhdistävän projektin tarkoituksena on keskittyä suomalaisen fasismin toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuuriseen perintöön ja erityisesti sen affektiivisuuteen, jonka avulla fasistisen materiaalin kierrätys on synnyttänyt tunneilmaston, jossa isänmaallisuuden, patriotismin, fasismin ja kansallisuusaatteen eri ilmenemismuodot sekoittuvat keskenään. Aineistomme on monipuolista: haastattelujen lisäksi analyysimme kohteina ovat lehtiaineistot, pornografia, elokuvat, musiikki, sarjakuvat ja dokumentit. Olemme ennen muuta kiinnostuneita siitä, millaisia fasismin perintöön liittyvät affektiiviset strategiat ja niiden ilmenemismuodot – pelko, inho, mahtipontisuus, koomisuus, parodia, groteski – tutkituissa aineistoissa ovat ja miten niillä vaikutetaan vastaanottajiin. Projektissa on mukana kulttuurihistorioitsijoita (dosentti Kari Kallioniemi ja allekirjoittanut), musiikkitieteilijöitä (dosentti Petri Kuljuntausta, FT Anna-Elena Pääkkölä ja FM Susanna Waldén-Antikainen) ja folkoristi (FT Aila Mustamo). Osittain nämä tieteenalat ja roolit limittyvät ja toimivat vuorovaikutteisesti.

Projektimme tekee toistaiseksi ainutlaatuiseksi sen kiinnittyminen taiteelliseen työskentelyyn.

Fasismin affektiivisen perinnön purkaminen tapahtuu esitystaiteen keinoin. Teatteriohjaaja Fiikka Forsman ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta tuottavat hankkeen tutkimusideoiden pohjalta fasismin affektiivisuutta purkavan ja yleisöä osallistavan esityssarjan He Sanoivat: ”Rajat kiinni ja uunit auki”, jossa hyödynnetään niin oopperasäveltäjä Richard Wagnerin kokonaistaideteos-käsitteeseen (Gesamtkunstwerk) liittyvää spektaakkelin estetiikkaa kuin uutta esitys- ja ääniteknologiaa.

Esityksissä muutetaan erilaisia julkisia-, digitaalisia ja teatteritiloja kriittisiksi suomalaisen fasismin affektiivisiksi kohtaamispaikoiksi. Tällainen tieteellisen analyysin jatkotyöstö taiteen keinoin asettaa tutkimustuloksemme uuteen ja yllättävään tulkintakehykseen, jossa yleisö pääsee työstämään tunnekokemuksiaan. Tervetuloa mukaan viimeistään 2023, voimme taata mielenkiintoisen kokemuksen, mutta emme viihtyvyyttä!

 

FT Kimi Kärki on kulttuuriperinnön tutkimuksen dosentti ja erikoistutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa ja International Institute for Popular Culture (IIPC) -tutkimuskeskuksessa. Hän on erikoistunut populaarikulttuurin tutkimukseen ja julkaissut esimerkiksi populaarimusiikin historiaan, viihdespektaakkeleihin, totalitarismin historiaan ja tulevaisuuden kuvitteluun liittyen. Hän on myös puoliammattilainen muusikko, jolla on takanaan yli 40 levytystä ja runsaasti kansainvälistä kiertuekokemusta. Tällä hetkellä hän työskentelee projektissa Puhuvat koneet – Elektroninen ihmisääni tunteiden ja itseymmärryksen tulkkina 1960–2020 (Koneen Säätiö, 2018–2022) ja johtaa tiedettä ja taidetta yhdistävää projektia Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (Koneen Säätiö, 2021–2023).

 

Kirjallisuutta

Abbenhuis, M. & Buttsworth, S. (eds.) (2010) Monsters in the Mirror: representations of Nazism in post-war popular culture. Santa Barbara: Praeger Pub Text.

Griffin, R. (1995) Fascism. Oxford: Oxford University Press.

von Grönhagen, Y. (1948) Himmlerin salaseura. Helsinki: Kansankirja.

Kingsepp, E. (2008) Nazityskland i populärkulturen: Minne, myt, medier. Stockholm: University of Stockholm.

Kallioniemi, K. & Kärki, K. (2019) ”Populaarikulttuurin estetisoima ja normalisoima natsismi.” Katsausartikkeli. Lähikuva Vol. 32 no. 1: Totalitarismi, taide, kokemus, 67–71. Online: https://journal.fi/lahikuva/article/view/80167

Kotonen, T. (2018) Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistolaiset liikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Jyväskylä: Atena.

Kracauer, S. 1995 (1963) The Mass Ornament. Weimar Essays. Orig. Das Ornament der Masse: Essays. Translated by Thomas Y. Levin. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Kunnas, T. (2014) Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena.

Kärki, K. (2021) ”Fasistinen estetiikka ja teknologiset myytit rock-areenoilla”. Katsomukset-blogi. Online: https://katsomukset.fi/2021/09/22/fasistinen-estetiikka-ja-teknologiset-myytit-rock-areenoilla/

Kärki, K. (2011) ’Mediaspektaakkeli tähteysilmiönä. Mahtipontisuuden estetiikka olympialaisten avajaisissa Berliinissä 1936 ja Torinossa 2006.’ Kulttuurintutkimus #28, (3), 43–56. Online: https://www.doria.fi/handle/10024/95491

Lacoue-Labarthe, P. & Nancy, J.-L.: (2002) Natsimyytti. Helsinki: Tutkijaliitto.

Magilov, D. H., Vander Lugt K. T. & Bridges, E. (2012) Nazisploitation! The Nazi Image in Low-Brow Cinema and Culture. London: Continuum.

Rosenfeld, G.V. (2015) Hi Hitler! How the Nazi Past is Being Normalized in Contemporary Culture. Cambridge: Cambridge University Press.

Saarenmaa, L. (2018) ‘Circulating Nazi Imagery. Wars, weapons, and generational layers of cultural remembrance.’ Teoksessa L. Sturfelt & M. Cronqvist (eds.) War Remains. Mediations of Suffering and Death in the Era of the World Wars. Lund: Nordic Academic Press, 189–213.

Silvennoinen, O., Tikka, M. ja Roselius A. (2016). Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY.

Sontag, S. (1975) ‘Fascinating Fascism’. The New York Review of Books, Feb 6, 305–325.

Swanström, A. (2018) Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Jyväskylä: Atena.

Taira, T. (2007) ‘Energian ja emootion välissä: Affekti ja kulttuurintutkimus’. Niin & Näin 2/2007, 47–53.

Thomas, S., Herva, V-P., Seitsonen, O. ja Koskinen-Koivisto, E. (2019) ’Dark Heritage’. Encyclopedia of Global Archaeology. Living Edition. SpringerLink. Online: https://doi.org/10.1007/978-3-319-51726-1_3197-1

No comments

Blogisarja: Suomen tarina muuttuvassa historiakulttuurissa (Jukka Kortti)

  By

Historiakulttuurilla on viitattu tapoihin, joilla menneisyyttä tuotetaan ja ylläpidetään tiedolla ja mielikuvilla sekä käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Nämä tavat ovat usein hyvin yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaisia. Sillä, missä, milloin ja mistä lähtökohdista tulkintoja menneisyydestä tehdään, on suuri merkitys ihmisten historiatietoisuudelle.

Historiakulttuuri-käsite luotiin Saksassa 1970-luvulla, kun pyrittiin käsittelemään Saksan 1900-luvun traumaattista historiaa historianopetuksessa. Tässä ”menneisyydenhallinnassa” (Vergangenheitsbewältigung) historiantutkimuksella on ollut merkittävä rooli. Mutta kuten käsitteen tärkeimpiin teoretisoijiin kuuluva Jörn Rüsen on luokitellut, kognitiivisen, faktoihin pohjaavan historiatiedon lisäksi historiakulttuuri on esteettistä, poliittista, moraalista ja uskonnollista.

Keskeistä historiakulttuurissa onkin, että ammattihistorioitsijat eivät suinkaan vastaa kaikesta historian merkitysten muodostumisesta. Akateeminen historia on vain yksi historiakulttuurin osatekijä yhdessä kouluopetuksen, museoiden (ja muiden muisti-instituutioiden), taiteen ja erilaisten populaarikulttuurimuotojen kokonaisuudessa. Etenkin medialla on historiakulttuurissa(kin) kasvava rooli. Historiasta onkin tullut 2000-luvulla yhä enemmän kulutushyödyke.

Yksi perinteinen historiakulttuurin muoto ovat kansallispäivät ja muut kansalliset muistojuhlallisuudet. Suomessa meillä on tästä tuoretta ja moninaista kokemusta muutaman vuoden takaa, kun vietettiin niin itsenäisyyden kuin sisällissodan satavuotisia. Kansallispäivät ja -juhlat ovat keskeisiä areenoja vahvistaa kansallista identiteettiä. Valtioneuvoston alainen Suomi 100 -juhlavuosi oli tällainen ”virallista” historiakultuttuuria edustava kansallinen projekti.

Vuonna 2017 suomalaista historiakulttuuria toteutettiin laajasti itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinnassa. Lähde: Wikimedia Commons.

Itsenäisyyden vietto on myös tilaisuus, jolloin kolumnipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa päästään päivittelemään, kuinka aina vain niitä sotia pitää muistella: ”Entä hyvinvointivaltion saavutukset, maailman paras koulujärjestelmä tai vaikkapa naisten varhainen äänioikeus?”, kysellään. Tavaksi on tullut myös korostaa, kuinka vähemmistöt unohdetaan Suomen tarinasta. Tai että kipeitä asioita, kuten sisällissodan vankileirejä ja natsien kanssa sotaveljeilyä peitellään. Näihin somen besserwissereihin kuuluu usein myös tutkijoita.

Sosiaalipsykologien Inari Sakin ja Eemeli Hakokönkään analyysi Suomi 100 -ohjelmasta kuitenkin osoittaa, että kulttuuri ja hyvinvointivaltio olivat paljon yleisempiä aiheita kuin sota ja politiikka juhlavuoden tapahtumissa. Monikulttuurisuus oli yhtä yleinen teema kuin sota. Naisten rooli, sotatraumat ja paikallisuus nousivat niin ikään esiin tutkimuksen sisältöanalyysissä.

Muistan itsekin ottaneen osaa juhlavuoteen liittyvään keskustelutilaisuuteen Kansallismuseossa, jossa meitä panelisteja ympäröi Julkinen ja kätketty Suomi -valokuvanäyttely. Valokuvissa tuotiin esiin muun muassa suomalaisten vähemmistöjen asema ja suomalaisten pitämät keskitysleirit Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.

Niin ikään Pilvi Torstin kyselytutkimuksiin pohjautuva hanke osoitti jo vajaat kymmenen vuotta sitten, että ”oppivelvollisuus, peruskoulu ja ilmainen koulutus” oli tärkeämpi aihealue suomalaisille kuin talvisota. Jatkosodan edelle menivät ”naisten ja miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus v. 1906” ja hyvinvointiyhteiskunta.

Näyttäisikin pikemmin siltä, että suomalaiset ovat poikkeus mitä tulee sodan merkitykseen historiakulttuurissa – siinä, ettei sota olekaan tärkein aihealue kansan historiatietoisuudessa. Laajassa kansainvälisessä kyselytutkimuksessa nimittäin osoitettiin, että maailmansodat olivat paitsi kaikissa länsimaissa, myös Aasiassa tärkeimmät tapahtumat 1900-luvun historiassa. Tuo tutkimus tosin tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten. Historiakulttuuri ole staattinen, vaan siihen vaikuttaa kulloinenkin nykyisyys, tulevaisuuskin. Tällä hetkellä suomalaisten historiaansa liittyvät arvot ovat lähempänä muiden Pohjoismaiden vastaavia: arvostetaan hyvinvointivaltiota, luontoa ja kansainvälisyyttä.

Sotien kaltaiset toistetut kansalliset historianarratiivit ja -myytit ovat liima, jolla kansallisvaltiota pidetään koossa. Olisiko nykyään kuitenkin niin, että suomalainen älymystö uusintaa sellaista tulkintaa suomalaisuuden vietosta, josta on tullut myytti? Sisällissodan satavuotismuistamisessakin törmäsi usein näkemykseen, että vuoden 1918 narratiivi olisi edelleen vain valkoisen Suomen luoma – tai ettei ainakaan punaista tarinaa olisi kuultu. Ehkä se onkin liberaali älymystö, joka elää 1950-lukua, eivätkä kansalliskonservatiivit?

Muistomerkit ovat tärkeä osa historiakulttuuria. Vuoden 1918 tapahtumien katsotaan edelleenkin kertovan vain valkoisen narratiivin. Kuvassa Hennalan Punaisten muistomerkki, joka pystytettiin vuonna 1949. Lähde: Wikimedia Commons.

Tärkeäähän toki sotauhraukset, sisu ja urheilusankarit ovat vieläkin suomalaisessa historiakulttuurissa. Kansallinen katse ja käsitys itsenäisyydestä tähtiin kirjoitettuna päämääränä elää edelleen vahvasti esimerkiksi historian oppikirjoissa ja yleisesityksissä.

Globalisaation ja monikulttuurisuuden, kuten myös historiantutkimuksen tuoreimpien tuloksien myötä myytti Suomesta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisenä kansakuntana on kuitenkin alkanut murentua. Suomen tarinankin yhteydessä voi jo puhua ”särkyneestä peilistä” – useasta ja kiistanalaisesta historianarratiivista. Metaforaa on käytetty luonnehtimaan saksalaista historiatutkimusta 2000-luvulla.

Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kansallisen historian monimuotoistuminen ole mikään universaali, lineaarinen kehityskulku. Monissa Itä-Euroopan jälkisosialistisissa maissa suuret kansalliset kertomukset ovat vahvistuneet, ja niistä on tullut keskeinen osa valtaapitävien historiapolitiikkaa. Puhumattakaan puhtaan autoritaarisista maista, kuten Venäjä, joissa historiaa on voimakkaasti valjastettu viime aikoina nationalistisen sisä-, ulko- ja geopolitiikan tarpeisiin. Myös Yhdysvalloissa konservatiivit ovat hyökänneet niin sanottua 1619-projektia kohtaan, jossa Amerikan orjuushistoria halutaan nostaa keskeiseksi historianarratiiviksi kouluissa. Trumpilainen oikeisto pitää ohjelmaa antiamerikkalaisena indoktrinaationa ja haluaa pelastaa koulut Amerikan ”1776-vetoomuksella”.

Historiakulttuurilla on siis väliä. Sitä pitää myös tutkia, kuten myös akateemisen historiantutkimuksen roolia historiakulttuurissa. Suomessa tätä ei ole juuri tehty, ainakaan kovin systemaattisesti.

Monitieteinen hankkeemme Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus vastaa tähän tarpeeseen. Hankkeessa ollaan kiinnostuneita millaisten prosessien kautta Suomen historian narratiivit ovat syntyneet, miten niiden sisällöstä on neuvoteltu sekä millainen narratiivi suomalaisuudesta yleisölle välittyy. Lisäksi hanke on kiinnostunut siitä, miten akateeminen historiantutkimus resonoi esteettisen historiakulttuurin kanssa. Hankkeessa on myös taiteellinen ja vastaanotollinen ulottuvuus, kun moninaisista taustoista tulevat kansalaiset tulkitsevat Suomen historiaa muun muassa taiteen ja niin sanottujen narratiivikorttien kautta. Hankkeen tutkimuskohteina ovat etenkin juhlavuonna 2017 avattu Kansallismuseon Suomen tarina -pysyväisnäyttely, jonka tekemiseen otti osaa myös historiantutkijoita, sekä Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktio- ja dokumenttielokuvat.

 

VTT, dosentti Jukka Kortti on yhteiskuntahistorioitsija, joka johtaa toukokuussa 2021 aloittanutta Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus. Kortin kiinnostus hankkeessa koskee etenkin siitä, miten ”totuutta”, evidenssiä ja autenttisuutta käsitellään historiallisessa dokumenttielokuvassa, ja mikä on akateemiseen historiantutkimukseen rooli historiakulttuurissa.

Muut hankkeet tutkijat ovat väitöskirjatutkijat KM Mari Viita-aho ja FM Aleksi Marti, FT, dosentti Rami Mähkä sekä BA, MBA Martina Marti, joka kuratoi hankkeen taiteellisen osion. Viita-ahon väitöstutkimus koskee museoiden yhteiskunnallista toimijuutta, hankkeessamme Suomen tarina -näyttelyä. Aleksi Martin hanke tutkii maahanmuuttajataustaisten nuorten omaksumia historiallisia narratiiveja, ja sitä miten ne resonoivat suomalaisessa historiakulttuurissa vallitsevien narratiivien kanssa. Mähkän tutkimuskohteena ovat Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktioelokuvat.

 

Kirjallisuutta:

Ahonen, Sirkka Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historiankirjoissa. Helsinki: Gaudeamus, 2017.

Berger, Stefan, The Past as History. National Identity and Historical Consciousness in Modern Europe Basingstoke: Palgrave Macmillan 2015.

Grever, Maria & Robbert-Jan Adriaansen, “Historical Culture: A Concept Revisited”, 73–89. Palgrave Handbook of Research in Historical Culture and Education. Edited by Mario Carretero, Stefan Berger & Maria Grever. London: Palgrave 2017.

de Groot, Jerome, Consuming History: Historian and Heritage in Contemporary Popular Culture. London and New York: Routledge, 2009.

Liu, J. H., Goldstein-Hawes, R., Hilton, D., Huang, L. L., Gastardo-Conaco, C., Dresler-Hawke, E., Kashima, Y., “Social representations of events and people in world history across 12 cultures.” Journal of Cross-Cultural Psychology, Vol. 36 No. 2, March 2005: 171-191

McCroen, David & Gayle McPherson. National days. Constructing and Mobilising National Identity. Basingstoke, New York: Palgrave Macmillan 2009.

Rüsen, Jörn, Historik. Theorie der Geschichtswissenschaft. Köln: Böhlau Verlag, 2013.

Sakki, Inari & Eemeli Hakoköngäs, “Celebrating nationhood: Negotiating nationhood and history in Finland’s centenary celebrations” Nations and Nationalism Volume 26, Issue 4, 2020: 864–882.

Torsti, Pilvi, Suomalaiset ja historia Helsinki: Gaudeamus, 2012.

 

 

 

 

 

 

No comments

Blogisarja: Itsensä tunnistaminen eli siirtomaavallan ominaisuudet pohjoisessa (Rinna Kullaa ja Janne Lahti)

  By

Suomi on tänä päivänä monikielinen ja monikulttuurinen maa, joka ruotsin kielen kautta liittyy osaksi pohjoismaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä ja kolmen saamelaiskielen kautta osaksi Sápmia, Saamenmaata.  Unohdetuimman ylirajaisen identiteetin muodostaa kuitenkin venäjä, jonka puhujia nykyisin asuu Suomessa kuitenkin moninkertaisesti enemmän (yli 84 000) kuin saamelaiskielten (30 000) käyttäjiä koko Sápmissa (Suomessa tilastoitu 2008 puhujaa). Monikielisyys kertoo osaltaan Suomen historiallisesta asemasta rajaseutuna erilaisten kulttuurialueiden, kohtaamisten ja valtavaateiden risteyskohtana. Ajatus Suomesta kolonialistisena rajaseutuna näkyy niin Venäjän vallan aikaisessa asemassa kuin itsenäisyydenkin alkuvuosina. Siihen liittyy keskeisesti unohtaminen, itsensä tunnistamisen vaikeus.

Moninaiset ylirajaiset yhteydet on helppo usein unohtaa, koska tuntuu, että historiaamme on kirjoitettu suomeksi suomalaisten tutkijoiden parissa ja usein vielä kansallisvaltion linssien lävitse. Eritoten julkisessa historiakeskustelussa ja poliittisessa käytössä Suomi ja sen historia voidaan ymmärtää jotenkin historian antamana kehityskulkuna kohti homogeenistä kotia, kansallisvaltiota. Oman kielellisen moninaisuutemme suhteen äänettömyys kuuluu kulttuuriimme.

Yhteiset kielemme kuitenkin ovat luoneet osia yhteiskuntamme yhteisestä, jaetusta identiteetistä ja kielet ja niiden erilaiset äänteet ja aakkoset myös kauniisti jo itsessään kuvastavat Suomen historiaa. Kielet kertovat niistä teistä ja reiteistä, mistä Suomeen on saavuttu ja mistä suunnista valtaa on rakennettu tämän maan ylle. Ne raottavat siis vallan suuntia ja historiallisia kerrostumia. Saamelaiskielet esimerkiksi kuuluvat uralilaisten kielten kielikuntaan ja samaan kieliryhmään muun muassa suomalais-ugrilaisten ja suomalais-volgalaisten kielten kanssa. Siteet saamelaiskansojen sekä suomalaisten ja volgalaisten aikaisempien asukkaiden välillä ovat ohittamattomat. Monikulttuurinen Suomi on niin suomalainen kuin saamelainen, ruotsalainen kuin venäläinenkin.  Suomea ovat menneisyydessä johtaneet keskukset Tukholmasta ja Pietarista. Kielet ja äänteet kertovat jo itsessään meille näistä vallan syvistä ja monisyisistä virroista historiassamme. Nykypäivänä, kun liikutaan suurvaltojen ja kohtaamisten rajaseuduilla, ne ovat osa itsensä tunnistamisen historiallisten ulottuvuuksien jatkuvuutta.

Tämän päivän poliittisessa historian kirjoituksessa Suomen siteet Venäjään ovat usein paheksunnan ja eriäväisyyden määrittelemiä tutkimusaiheita. Vuoden 2020 aikana on Moskovan arkistoista vaadittu listoja stalinismin suomalaisuhreista, tai vuonna 2021 suomalaispoliitikot ovat vaatineet poliittisia muutoksia Venäjällä ja demokratiaa sen kansalaisille. Valta ja vaikutteet ovat virranneet ulos päin tai sitten valtaa historiassa on kuvattu katkaistuna valtioiden välillä. Historiakeskustelumme keskittyy harvemmin siihen osaan historiasta Venäjän keisarinvallan aikana, jolloin Suomi kuului autonomisena mutta dynaamisena, monikielisenä ja monikulttuurisena rajaseutuna Venäjän vallan piiriin ja jolloin niin Helsinki kuin Pietari hyötyivät tästä siteestä puolin ja toisin. Tuolloin vallan virtaus oli monisuuntaista.

Venäjän keisarikunnan laivastoa Helsingissä vuonna 1917. Laivojen mastoissa keisarikunnan laivaston sinivalkoinen lippu. Kuva M.U.O Tarakanov. Historian kuvakokoelma HK19950308b:7, Museovirasto.

Venäjä oli kolonialistinen mannerimperiumi, joka liitti osakseen Suomen alueen ja rakensi tästä modernia valtiota. Samalla Suomi siirtyessään Tukholmalta Pietarin piiriin oli yksi kehittyneimmistä Venäjän Tsaarin alaisista alueista. Suomen kautta ja Suomen kanssa pääsi keskusteluun siitä, millainen uudistuneen Venäjän hallinnon ja yhteiskunnan tulisi olla. Suomi oli myös Tsaarin portti Eurooppaan tuolloin, kun tämän valta halusi eurooppalaistua. Tämän siirtomaavallan historian unohtamisessa ongelma on itsensä tunnistamisessa. Siteet Venäjään ovat tämän valtasiteen lisäksi myös pohjoisessa Saamenmaalla pysyvämmät ja tiiviimmät kuin poliittinen nykyhistoriamme kuvaa. Siteiden katkaisu pohjoisessa ei edes olisi mahdollista.

Itsensä tunnistaminen osana Venäjän monikansallista mannerimperiumia voi avata silmämme omaan siirtomaahistorian ulottuvuuteemme itsenäisyyden aikana, varsinkin kun nuo kaksi ovat suoraa jatkumoa toisilleen. Hieman yli kahdenkymmenen vuoden ajan Suomi hallitsi pohjoista aluelaajennusta, joka koettiin ja jota monin paikoin kohdeltiin Suomen siirtomaana. Kun briteillä oli Intia, niin meillä oli Petsamo, kuului aikakauden tumman huumorinen heitto. Tämä Jäämeren rantakaistale heijasteli sitä monikielistä ja -kulttuurista jatkumoa, jota Suomi oli saanut kokea Venäjän imperiumin rajaseutuna.

Suomalainen ”sivistys” modernisoi Petsamoa, esimerkiksi yhdistämällä alueen Jäämeren tien kautta muuhun maahan. Kuva Sakari Pälsi, vuodelta 1929. Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma, SUK317:2, Museovirasto.

Pohjoisen siteet olivat voimakkaat. Petsamossa kohtasivat kolttasaamelaiset, norjalaiset, karjalaiset, venäläiset ja suomalaiset. Tästä rajaseudusta suomalaiset pyrkivät tekemään oman kotiseutunsa. He yrittivät tehdä sitä vahvistamalla suomen kielen asemaa alueella, suomalaistamalla sen muut asukkaat ja asuttamalla alueen suomalaisilla uudisasukkailla. Yrityksistä huolimatta Suomen lyhyt siirtomaakausi ei poispyyhkinyt paikallisia identiteettejä tai estänyt eri lailla itsensä identifioivien ihmisten kohtaamisia. Kielien moninaisuus pysyi elossa.

Petsamon suomalaisen kauden ensimmäinen kesä oli 100 vuotta sitten. Mutta nykysuomessa Petsamo on unohdettu julkisessa historiakeskustelussamme. Sen sijaan, että pyrkisimme tunnistamaan kohtaamisiamme ja monikulttuurisia juuriamme Petsamon siirtomaavallan kautta, olemme haudanneet Petsamon tarinan kansallisen historiamme marginaaleihin. Tähän meillä ei ole varaa yhä monietnisemmässä Suomessa ja globaalissa maailmassa. Maailmalla puretaan tällä hetkellä siirtomaavaltojen historiaa uudelleen, ikään kuin toisella dekolonisaation aallolla, joka kohdistuu tietoon ja identiteettiin. Se näkyy protesteina kaduilla ja patsaiden kaatamisina. Tässä kontekstissa on tärkeä tuntea Suomen historiankin osuus.

Pohjoisen laaja tila houkutteli suomalaisia uudisasukkaita ja inspiroi niin tiedemiehiä kuin taitelijoita. Panoraama Petsamosta: Kaulatunturin rinteeltä Kuotsjärvelle vuonna 1934. Kuva Erkki Mikkola, Kansatieteen kuvakokoelma, KK5065:7.34B, Museovirasto.

Meillä on rikas siirtomaamenneisyys sekä Venäjän monikansallisessa imperiumissa että monikulttuurisessa pohjoisen valloituksessa. Suomen historiaan kuuluu ulottuvuus kolonialismin ristipaineissa olevana rajaseutuna. On hyvä kyseenalaistaa kansallisen historian tarinaa, katsoa sitä eri näkökulmista ja olla luomatta jyrkkiä lokerointeja tai raja-aitoja kansakunnan ”sisäisen” ja ”ulkoisen” historian välille. Rajat ovat kuitenkin ovia, jotka vain esittävät olevansa seiniä, ja niistä ovista kulkee solkenaan ajatuksia, vaikutteita ja ihmisiä.

 

Rinna Kullaa on globaalihistorioitsija ja apulaisprofessori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa nelivuotista Suomen akatemian rahoittamaa tutkimushanketta nimeltä Liittoutuneiden vai sitoutumattomien ulkopolitiikkaa? Sodanjälkeisen Euroopan historia muiden kuin hallitsevien valtojen näkökulmasta 1945–2011. (NONHEGFP). www.hegemnon.eu Kullaan viimeisin julkaisu on tutkimusartikkeli ”The Soviet Union’s Global Ports and Flexible Web-like Naval Strategy: Case studies of Antsiranana and Tivat”  (International Journal of Maritime History 33 (1) 2021; 209-231)
FT Janne Lahti on yleisen historian dosentti ja Akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Lahden tutkimus- ja opetustyössä korostuvat globaalihistoria, asutuskolonialismi, rajaseudut, Yhdysvaltain länsi sekä Saksan ja Pohjoismaiden kolonialismi. Hän on julkaissut kuusi kirjaa kansainvälisesti, viimeisimpänä German and United States Colonialism in a Connected World: Entangled Empires (Palgrave, 2021).

 

Kirjallisuuslista

Hosking, Geoffrey. Russia, People and Empire, 1552-1917. Cambridge: Harvard University Press, 1997.

Kappeler, Andreas. Russland als Vielvölkerreich: Entstehung, Geschichte, Zerfall. Muenchen: C. H. Beck, 1992

Kullaa, Rinna ja Janne Lahti, toim. ”Kolonialismi ja Suomi” teemanumero, Historiallinen Aikakauskirja 104.4 (2020).

Kullaa, Rinna, Janne Lahti ja Sami Lakomäki, toim. Suomen rajaseutujen kolonialismi. Helsinki: Gaudeamus, tulossa.

Lahti, Janne. ”Settler Colonial Eyes: Finnish Travel Writers and the Colonization of Petsamo.” Teoksessa Leila Koivunen, Raita Merivirta, & Timo Särkkä, toim., Finnish Colonial Encounters. From Anti-Imperialism to Cultural Colonialism and Complicity. London: Palgrave, 2021.

Lehtola, Veli-Pekka. Rajamaan identiteetti: Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 1997.

Lehtola, Veli-Pekka. Saamelaiset suomalaiset: kohtaamisia 1896-1953. Helsinki: SKS, 2012.

Lähteenmäki, Maria. Jälkiä lumessa: arktisen Suomen pitkä historia. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2017.

Nyyssönen, Jukka. ”Sami Counter-Narratives of Colonial Finland. Articulation, Reception and the Boundaries of the Politically Possible.” Acta Borealia 30:1 (2013), 101-121.

Onnela, Samuli, & Jouko Vahtola, toim. Turjanmeren maa: Petsamon historia 1920-1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999.

Petsamo 1920-1944: Suomi Jäämeren rannalla. Espoo: The Regional Museum of Lapland, 2018.

Slezkine, Yuri. Arctic Mirrors. Russia and the Small Peoples of the North. Ithaca. Cornell University Press, 1994.

Väestö kielen mukaan tilasto 2020-

http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#V%C3%A4est%C3%B6%20kielen%20mukaan%2031.12.

 

 

No comments

Blogisarja: Muutakin kuin Tom of Finland? Sateenkaarevaa historiakulttuuria Suomessa (Riikka Taavetti)

  By

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla vuonna 2017 tarjosi kiinnostavan kurkistusikkunan suomalaiseen historiakulttuuriin. Tuolloin juhlavuoden ohjelmaan kuuluivat Tom of Finland -elokuva (Helsinki-filmi, ohj. Dome Karukoski) sekä -musikaali (Turun kaupunginteatteri, ohj. Reija Wäre). Nämä teokset toivat taiteilija Touko Laaksosen (1920–1991), paremmin Tom of Finland -nimellä tunnetun homoeroottisten ja fetisististen kuvien tekijän, osaksi Suomen kansallista kertomusta ja samalla historiakulttuuria. Muutenkin itsenäisyyden juhlavuonna Tom-huuma oli laajimmillaan, kun taiteilijan töitä nähtiin lakanoissa, kahvipaketeissa, postimerkeissä ja vodkapullojen kyljissä.

Tom of Finland -musikaalia esitettiin Turun kaupunginteatterissa itsenäisyyden juhlavuonna 2017. (Kuva: Otto-Ville Väätäinen)

Mutta miltä näyttää suomalainen sateenkaareva historiakulttuuri Tomia laajemmin ‒ onko sitä? Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun haureus samaa sukupuolta olevien välillä, eli homoseksuaaliset suhteet, poistettiin Suomessa rikoslaista. Samoin homoseksuaalisuuden poistamisesta sairausluokituksesta tulee kuluneeksi neljä vuosikymmentä. Merkkivuosi on hyvä hetki pohtia, millä tavalla seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden historia, siis lyhyesti sanottuna sateenkaarihistoria, näkyy suomalaisessa historiakulttuurissa. Voi sanoa, että tässä näkyvyydessä on tapahtunut viime vuosina muutos, mutta se koskee vain joitakin näkökulmia sateenkaarevaan menneisyyteen.

Historia, jota värittävät osin syrjintä ja hitaasti etenevät oikeudet, ei kovin helposti taivu juhlinnan tai positiivisen identiteetin rakennuksen kohteeksi. Suomi on hyväksynyt etenkin muihin Pohjoismaihin verrattuna varsin verkkaisesti yhdenvertaisuutta edistäviä uudistuksia. Siinä missä esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa homoseksuaalisuus oli dekriminalisoitu jo toisen maailmansodan loppuun mennessä, suomalainen kehitys oli osa huomattavasti myöhäisempää dekriminalisoinnin aaltoa, kun täällä homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus poistettiin vasta vuonna 1971.

Vuonna 1980 Vapautuspäivien mielenosoitus vastusti kehotuskieltoa, joka oli voimassa vuoteen 1999 asti. (Kuva: Setan arkisto)

Lisäksi kriminalisoinnilla on ollut Suomessa pitkät jäljet: samaan aikaan, kun homoseksuaaliset teot laillistettiin, lakiin lisättiin kielto niihin kehottamiseen. Tämä kielto oli voimassa tämän vuosituhannen kynnykselle, vuoteen 1999. Dekriminalisointia voikin pitää homoseksuaalisuuden privatisointina, siirtämisenä yksityisen alueelle. Tässä mielessä Suomen lakimuutos vertautuu Britanniaan, jossa homoseksuaaliset teot sallittiin vuonna 1967, mutta vain yksityisissä tiloissa. Samoin suomalainen kehotuskielto muistuttaa Britanniassa Thatcherin kaudella säädettyä kieltoa käsitellä homoseksuaalisuutta asiallisesti kouluopetuksessa sekä, ehkä vielä epämiellyttävämmin, Venäjällä 2010-luvulla säädettyjä lakeja, jotka rajoittavat erityisesti homoseksuaalisuudesta kertomista lapsille ja nuorille.

Eivätkä homoseksuaalisuuteen liittyvät uudistukset ole poikkeus hitaasti edenneissä sateenkaarevissa ihmisoikeuksissa. Myös esimerkiksi transihmisten asema ja oikeudet ovat kohentuneet verkkaisesti. Edelleenkin Suomi saa huomautuksia ihmisoikeuksia rikkovista käytännöistä, kun sukupuolenkorjaus edellyttää sterilointia, eikä prosessi muutenkaan toteuta jokaiselle kuuluvaa itsemääräämisoikeutta omaan sukupuoleensa.

Siitä huolimatta, ettei kriminalisointien ja medikalisointien värittämän menneisyyden käsitteleminen ole kovin helppoa, viime aikoina on voinut havaita, miten kiinnostus sateenkaarihistoriaa kohtaan on selkeästi lisääntynyt. Osaltaan muutos liittyy laajempaan kehitykseen, jossa kipeätkin historiat ja menneisyyden moninaisuus on nostettu esiin. Erilaisten äänien esille tulo näkyy myös siinä, miten historiasta halutaan etsiä peilauksen mahdollisuuksia nyky-yhteiskunnan moninaisuudelle. Kun menneestä löydetäänkin sateenkaarevan elämän jälkiä, yksinkertaistava kertomus moninaisuuden lisääntymisestä ja menneestä yhtenäiskulttuurista kyseenalaistuu myös seksuaalisuuden ja sukupuolen osalta.

Tampereella sijaitsevalla Työväenmuseo Werstaalla on valtakunnallinen tallennusvastuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen menneisyydestä ja museo on järjestänyt kolme teemaan liittyvää näyttelyä. Työväen muistitietotoimikunta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin kokoelma ja Svenska Litteratursällskapet ovat organisoineet sateenkaarevia muistitietokeruita. Kansallismuseo on ollut näkyvästi mukana Helsinki Pride -tapahtumassa jo kahtena kesänä ja jo kolmatta kertaa marraskuussa järjestetty Sateenkaarihistoriakuukausi on motivoinut museoita, arkistoja ja muita historian, muistin ja perinteen parissa työskenteleviä pohtimaan omia kokoelmiaan sateenkaarevasta näkökulmasta sekä järjestämään tapahtumia, opastuksia, verkkonäyttelyitä ja yleisesti tiedottamaan omasta työstään.

Sateenkaarihistorian merkitystä pohditaan nyt, dekriminalisoinnin ja demedikalisoinnin merkkivuonna, Sateenkaarihistorian ystävät ry:n hankkeessa Koneen Säätiön rahoituksella. Hankkeen tavoitteena on herättää keskustelua suomalaisesta sateenkaarihistoriasta ja sen kipupisteistä, mutta myös sellaisista menneisyyden moninaisen elämän mahdollisuuksista, jotka ovat saattaneet täysin unohtua. Hanke onkin merkittävä siinä, miten se pyrkii laajentamaan ja moninaistamaan sateenkaarihistoriasta syntyvää kuvaa ja kytkemään menneisyyttä koskevat käsitykset myös nykyisiin keskusteluihin. Sillä vaikka yhdenvertaisuus on monella osa-alueella edennyt, on edelleen paljon ihmisoikeusloukkauksia, joihin on tartuttava sekä Suomessa että muualla maailmassa.

Sateenkaarevassa historiakulttuurissa korostuvat ne kokemukset ja ryhmät, jotka muutenkin saavat yhteiskunnassa helposti oman äänensä kuuluviin. Kuten esimerkki Tom of Finlandista kuvastaa, miesten kokemukset, toki nekin ymmärrettyinä nykyisen parisuhdekeskeisen homokuvaston läpi, ovat usein näkyvämpiä kuin naisten. Menneisyyden kokemukset biseksuaalisuudesta tai panseksuaalisuudesta saattavat kadota näkymättömiin ja tulevat tulkituiksi joko homo- tai heteroseksuaalisuuden kehyksessä. Aseksuaalisuudellekaan ei ole toistaiseksi juuri annettu huomiota historiankirjoituksessa. Sukupuolen moninaisuuden osalta esimerkiksi suomalainen transhistoria on lähes näkymätöntä.

Näkymättömyydet historiakulttuurissa heijastelevat pitkälti sitä, millaista historiaa on tutkittu: sateenkaarihistorian tutkimus on Suomessa, kuten laajasti muuallakin, keskittynyt homojen ja lesbojen historiaan ja muut moninaisuudet ovat tulleet tutkimusagendalle hitaammin. Suomalainen tutkimuksen erikoispiirre on ollut, että sateenkaarihistoriallisia aiheita on kyllä käsitelty, mutta paljon muiden tieteiden kuin varsinaisesti historiantutkimuksen piirissä. Tämä on osaltaan vähentänyt kontakteja muuhun historiantutkimukseen ja voinut vaikuttaa siihen, että sateenkaareva historiakulttuuri on jäänyt tutkimuksessa vaille ansaitsemaansa huomiota. Kun sateenkaareva menneisyys tulee näkyvämmin osaksi suomalaista historiakulttuuria, sen asemaa myös tutkimuksessa toivottavasti vahvistuu.

 

Riikka Taavetti tekee väitöskirjan jälkeistä tutkimusta sukupuolentutkimuksen tieteenalalla Helsingin yliopistossa. Hänen tämänhetkinen työnsä SEXDEM-tutkimushankkeessa käsittelee homoseksuaalisuudesta käytyä poliittista keskustelua Virossa ja Ruotsissa. Hänen tutkimuksensa käsittelevät seksuaalisuuden historiaa, muistin politiikkaa sekä muistitietoa.

 

Kirjallisuutta

Ásta Kristín Benediktsdóttir, Elsi Hyttinen, Hafdís Erla Hafsteinsdóttir, Íris Ellenberger, Riikka Taavetti ja Tuula Juvonen. 2020. ”Uncovering intra-Nordic queer migration in the 20th century.” Nordics.info. https://nordics.info/show/artikel/uncovering-intra-nordic-queer-migration-in-the-20th-century-1/

Cook, Matt. 2017. ”AIDS, Mass Observation, and the Fate of the Permissive Turn.”  Journal of the History of Sexuality 26 (2):239-272.

Elo, Kimmo. 2018. ”Satavuotias Suomi katsoo peiliin ja menneisyyteensä.”  Ennen ja nyt – Historian tietosanomat (2). https://www.ennenjanyt.net/2018/09/satavuotias-suomi-katsoi-peiliin-ja-menneisyyteensa/

Hildebrandt, Achim. 2014. ”Routes to decriminalization: A comparative analysis of the legalization of same-sex sexual acts.”  Sexualities 17 (1-2):230-253.

Juvonen, Tuula. 2015. Kaapista kaapin päälle: Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa. Tampere: Vastapaino.

Taavetti, Riikka. 2018. ”Suvaitsevaisuuden soturi: Tom of Finlandin ilo ja häpeä satavuotiaassa Suomessa.”  Ennen ja nyt – Historian tietosanomat (2). http://www.ennenjanyt.net/2018/09/suvaitsevaisuuden-soturi-tom-of-finlandin-ilo-ja-hapea-satavuotiaassa-suomessa/

No comments

Blogisarja: Muistelua, museointia, tuotteistamista ja keräilyä – digitaalisten pelien historiakulttuuri on saanut monia muotoja (Jaakko Suominen)

  By

Professori Hannu Salmen mukaan historiakulttuuri on menneisyyttä koskevien mielikuvien ja tietojen monenlaista käyttöä. Menneisyyttä koskevien mielikuvien ja tietojen käyttöä löytyy myös aloilta, jotka vaikuttavat uusilta tai tulevaisuuskeskeisiltä. Yksi tällainen alue liittyy digitalisaatioon, esimerkiksi digitaaliseen pelaamiseen.

Kun puhumme historiakulttuurista ja digitaalisista peleistä, huomiomme voi ensin kiinnittyä erityisesti siihen, millä tavoin pelit tuottavat ja esittävät historian tapahtumia ja tapahtumakulkuja: miten peleissä käsitellään vaikkapa toista maailmansotaa, keskiaikaisen kaupungin elämää, rautatieverkostojen rakentamista tai sivilisaatioiden keskinäisiä vuosisataisia kamppailuja? Pelit mahdollistavat myös vaihtoehtoisen tai ”jossittelevan”, niin kutsutun kontrafaktuaalisen historian esittämisen ja siihen eläytymisen. Pelimaailmassa asiat voivat mennä eri tavalla kuin todellisuudessa ja pelaaja pääsee itse aktiiviseksi toimijaksi. Historioitsijat ovatkin alkaneet tutkia tietokone- ja videopelejä edellä mainituista näkökulmista, ja pelien historiakulttuuria on mahdollista verrata muun muassa elokuvien historiakulttuuriin ja elokuvien tuottamaan historiakuvaan.

Itse olen erikoistunut omassa tutkimuksessani digitaalisten pelien historiakulttuurin toiseen puoleen. Olen kutsunut sitä kulttuuriperinnön professorin Anna Sivulan kanssa tekemissäni tutkimuksissa pelialan sisäiseksi historiakulttuuriksi. Olen ollut pitkään kiinnostunut siitä, miten digitaalisissa pelikulttuureissa hyödynnetään ja työstetään käsityksiä pelien ja pelaamisen muutoksista ja miten vanhoja pelejä ja pelilaitteita otetaan uusiokäyttöön.

Hannu Salmi kirjoittaa historiakulttuurista menneisyyden läsnäolona nykypäivässä. Salmen mukaan menneisyys on läsnä viidellä tavalla, muistina, kokemuksena, käytäntöinä, kulttuuriesineinä ja hyödykkeinä. Kun tarkastelemme digitaalisia pelejä ja pelikulttuureita, voimme löytää kaikki Salmen mainitsemat menneisyyden läsnäolon muodot. Ehkä kaikkein vahvimmin törmäämme kuitenkin hyödykkeiden ulottuvuuteen, peleihin ja pelikoneisiin, jotka hyödyntävät ja kierrättävät vanhempia elementtejä.

Historiakulttuurisia pelihyödykkeitä on kaikkialla. Siitä huolimatta kierrätys voi tuntua yllättävältä, koska digipelaamista on totuttu pitämään edistyskeskeisenä alana, jossa vanhoja pelejä ja pelilaitteita korvataan jatkuvalla syötöllä uusien sukupolvien entistä tehokkaampina ja parempina esitellyillä muodoilla, esimerkiksi uusilla älypuhelimilla, Sony Playstation 5-pelikonsoleilla ja pelisarjojen laajemmilla ja näyttävämmillä uutuuksilla.

Nintendo on jo pidempään julkaissut uusversioita vanhoista tuotteistaan. Kuvassa on Nintendo Classic Mini: Super Nintendo Entertainment System vuodelta 2017, jossa on sisäänrakennettuna kaksikymmentäyksi 1990-luvun alussa julkaistun Super Nintendo -konsolin peliä. Classic Mini muistuttaa myös ulkonäöltään alkuperäistä, mutta on pienempikokoinen.

Mutta samaan aikaan, kun laite- ja ohjelmistovalmistajat tuottavat teknisiä uutuuksia, ne ovat kääntäneet katseensa myös ajassa taaksepäin. Vanhoista peleistä ja pelilaitteista julkaistaan uusversioita, jotka tarjoavat enemmän tai vähemmän tarkasti alkuperäistä muistuttavan pelikokemuksen, joka on samankaltainen kuin esimerkiksi 1980- tai 1990-luvulla. Nintendo esimerkiksi julkaisi viime vuoden lopulla uusversion 1980-luvun Game & Watch -elektroniikkapelistään. Ulkoasultaan uutuus muistuttaa vanhoja Nintendon elektroniikkapelejä, joilla moni suomalainenkin aloitti oman digipelaajan uransa. Uusi ei ole kuitenkaan sama kuin vanha.

Nintendon ”uutuuden” pelisisältö on valittu pomminvarmalla logiikalla: pelinä laitteessa on Nintendon kenties kaikkein tunnetuin peli-ikoni ja brändi, Super Mario Bros. Se on hyppelypeli, jossa putkimies Mario ja hänen veljensä Luigi seikkailevat kolikoita keräillen ja sieniä popsien. Monet tutkijat ovatkin huomauttaneet, että peliyritykset käyttävät omaa historiaansa ja tuotteitaan erittäin valikoivasti. Kaikkia vanhoja ei herätetä henkiin tai ylläpidetä. Henkiin herätetään ainoastaan tarkkaan mietittyjä suursuosikkeja tai muita poimintoja, joita yritykset ovat haluamallaan tavalla valmiita muistelemaan ja tuotteistamaan uudelleen.

Digitaalisten pelien ja pelaamisen historiakulttuuri elää tietenkin myös uustuotteita tehtailevista yrityksistä riippumatta. Peliharrastajien ja keräilijöiden näkymä pelaamisen muutoksiin on yrityksiä laajempi – tai ainakin erilainen. Samaten digitaalinen pelihistoria on alkanut saada omia yhteiskunnallisia instituutioita ylläpitäjäkseen. Peliharrastajien ja tutkijoiden rooli instituutioiden rakentamisessa on ollut keskeinen. Tammikuussa 2017 Tampereen museokeskus Vapriikkiin avattu Suomen pelimuseo on tässä suhteessa kansainvälisestikin edelläkävijä: museo esittelee suomalaista pelaamista ja suomalaisia pelejä, ei pelkästään digitaalisia vaan myös muita pelejä ja museo tekee jatkuvasti monipuolista yhteistyötä tutkijoiden, alan harrastajien, yritysten sekä tavallisten pelaajien kanssa.

Vaikka monet pelialan museohankkeet Suomessa ja maailmalla ovat varsin tuoreita, niin nykyistä instituutioiden synnyn vaihetta on edeltänyt useita muita vaiheita, joiden myötä pelaajat ja peliala ovat tulleet tietoiseksi omasta historiastaan.  Ruotsalainen historiakulttuurin tutkija ja professori Peter Aronsson on kirjoittanut, että historiatietoisuus tarkoittaa käsityksiä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhteyksistä. Itse olen tuoreessa tutkimuksessani jakanut suomalaisen digipelialan historiatietoisuuden synnyn neljään, osittain päällekkäiseen aaltoon.

Ensimmäinen aalto syntyi 1980-luvun alussa tilanteessa, jossa pelaaminen alkoi vähitellen yleistyä kolikkopeliautomaateilla, elektroniikkapeleillä, varhaisilla tv- ja videopelikonsoleilla ja pian myös kotitietokoneilla. Uuden nousevan ja kaupallisestikin merkittävältä tuntuneen ja jatkuvassa muutoksessa olleen alan vaiheita alettiin silloin kuvata ja tulkita pelialan ammattilehdissä ja tietokoneharrastuslehtien juttusarjoissa. Yleensä näkökulma oli kansainvälinen, ja digitaalisen pelialan juuria ja kehitystä hahmoteltiin erityisesti yhdysvaltalaisten ja osin japanilaisten laitekokeilujen ja pelisuosikkien kautta. Lehtien kirjoittajat kertoivat pelialan historiasta ensimmäisten julkaisujen, teknisten edistysaskelten ja kaupallisten menestysten kautta.

Toinen historiatietoisuuden aalto puolestaan on näkynyt erityisesti aina silloin, kun suomalaiset pelit ovat saavuttaneet maailmanmainetta ja myyntimenestystä, aina 1980-luvun puolivälistä eteenpäin mutta vahvemmin 2000-luvun alusta lähtien. Tällöin myyntimenestyksiä on luonnehdittu alan sisällä ja myös laajemmassa julkisuudessa historiallisiksi käännekohdiksi, ja peliuutisointi on saanut jopa urheiluvoittojen hehkutuksesta tuttuja kansallisen ylpeyden sävyjä. Historiatietoisuus ei ole tässä tapauksessa ilmennyt aina tapahtumakulkujen esittämisenä vaan käännepisteen paaluttamisena.

Kolmas historiatietoisuuden aalto on ollut henkilökohtaisempi. Se on syntynyt viimeistään 1980-luvun lopulla, kun peleistä kirjoittaneet harrastajat ja toimittajat ovat huomanneet muutoksen omassa pelaamisessaan. Tällöin katoamassa olleisiin peleihin ja pelilaitteisiin on alettu suhtautua nostalgisoiden, niiden hyviä ominaisuuksia arvioiden ja niitä kaivaten. Pelinostalgia on puolestaan luonut kysyntää vanhojen pelien ja pelikoneiden kierrätykselle, keräilylle sekä uustuotannolle, jota viimeistään 1990-luvulla alettiin nimittää retropelaamiseksi. Nostalgia on puolestaan muuttanut jatkuvasti muotoaan tai ainakin vaihtanut kohteitaan, koska uusille pelaajasukupolville on muodostunut omia kaihottuja ilmiöitään.

Pelihistoriaa ylläpitävien ja hyödyntävien instituutioiden synty 2000-luvun kuluessa edustaa historiatietoisuuden neljättä aaltoa. Kaikki edelliset aallot ovat vaikuttaneet instituutioiden syntyyn. Digitaalista pelaamista on tapahtunut jo useita vuosikymmeniä; se on levinnyt ja muuttanut muotoaan. Siksi aika on ollut otollinen digitaalisen pelaamisen muuttumiselle kulttuuriperinnöksi.

Jaakko Suominen on Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin professori ja humanistisen tiedekunnan dekaani, joka on erikoistunut muun muassa digitaalisen pelaamisen kulttuurihistoriaan ja historiakulttuurien tutkimukseen. Suominen on mukana Suomen Akatemian rahoittamassa Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen yhteisessä Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä.

 

Kirjallisuutta

Aronsson, Peter (2005): ”En forskningsfält tar form.” Teoksessa Kulturarvens dynamik. Det institutionaliserade kulturarvets förändringar. Red. Peter Aronsson & Magdalena Hillström. Tema Kultur of samhälle, Skriftserie 2005:2. Linköpings universitet, Linköping.

Salmi, Hannu (2001): ”Menneisyyskokemuksesta hyödykkeisiin – historiakulttuurin muodot.” Teoksessa Jokapäiväinen historia. Toimittaneet Jorma Kalela ja Ilari Lindroos. Tietolipas 177. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001: 134–149.

Suominen, Jaakko (2020): “Popular History: Historical Awareness of Digital Gaming in Finland from the 1980s to the 2010s.” Proceedings of DiGRA2020 conference. DiGRA Digital Library.

Suominen, Jaakko – Reunanen, Markku – Remes, Sami (2015): ”Return in Play: The Emergence of Retrogaming in Finnish Computer Hobbyist and Game Magazines from the 1980s to the 2000s.” Kinephanos – Canadian Journal of Media Studies.

Suominen, Jaakko – Sivula, Anna (2016): “Participatory Historians in Digital Cultural Heritage Process — Monumentalization of the First Finnish Commercial Computer Game.” Refractory – Australian Journal of Entertainment Media, volume 27, 2016 – Themed issue: Born Digital Cultural Heritage.

Suominen, Jaakko – Sivula, Anna – Garda, Maria B. (2018): “Incorporating Curator, Collector and Player Credibilities: Crowdfunding Campaign for the Finnish Museum of Games and the Creation of Game Heritage Community.” Kinephanos – Canadian Journal of Media Studies, Special Issue Preserving Play (edited by Alison Gazzard & Carl Therrien), August 2018.

 

 

No comments

Blogisarja: Muistomerkkien kertomaa (Sirpa Aalto)

  By

Erilaiset muistomerkit ovat näkyvä osa julkista muistamisen kulttuuria. Muistomerkkejä pystytetään muistamaan historian henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja. Se, ketä ja mitä valitaan muistamisen kohteeksi, heijastelee ennen kaikkea yhteisön muistia – harvalla yksityishenkilöllä on varoja ryhtyä pystyttämään kallista muistomerkkiä, mutta yksityishenkilöt voivat olla ajamassa muistomerkin pystytystä. Muistomerkit heijastelevat vahvasti pystyttämisajankohdan henkeä monessakin mielessä. Ne voivat näyttäytyä valtakulttuurin pyrkimyksenä esittää menneisyyttä vain yhdestä näkökulmasta tai jopa propagandana. Yhtenä esimerkkinä muistomerkkeihin liittyvästä valtavasta tunnelatauksesta voi ottaa parin viime vuoden tapahtumat Yhdysvalloista, missä sisällissodan muistomerkkejä on töhritty ja niitä on myös poistettu julkisilta paikoilta. Konferederaation kenraalien ratsastajapatsaat ovat olleet muun muassa Black Lives Matter -liikkeen kannattajille suora osoitus siitä, että Yhdysvaltain historiassa osoitetaan edelleen kunnioitusta rasistisen järjestelmän ylläpitäjille.

Suomessa julkisen muistamisen kulttuuri liittyy vahvasti viime sotiin ja sisällissotaan, jos katsomme muistomerkkien määrää. Jokaisessa pikkukunnassakin on yleensä hautausmaalla viime sodissa kuolleiden muistomerkki. Muistomerkki voi olla patsas tai erillinen osio hautausmaasta, jonka keskellä kohoaa iso risti. Selviytyminen talvi- ja jatkosodasta on suomalainen selviytymistarina, joka on ajallisesti vielä lähellä meitä. Sen vuoksi niitä on myös muistettu näkyvästi. Kaukaisemmat historian tapahtumat eivät saa yhtä lailla huomiota eivätkä muistomerkkejä, ja tämä liittyy vahvasti siihen, miten kertomusta Suomen (kansan) historiasta on rakennettu. Selviytymistarinat vaikkapa Suuresta Pohjansodasta tai nuijasodasta ovat jo kaukaisia tässä hetkessä.

Kuitenkaan nuo kaukaisen menneisyyden henkilöt ja tapahtumat eivät ole vailla merkitystä. Ne on usein valjastettu myöhempinä aikoina palvelemaan jotain asiaa. Kun 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käsitys suomalaisuudesta ja ajan hengen mukaan kansallishengestä vahvistui, juuri noita kaukaisemman menneisyyden tapahtumia ja henkilöitä nostettiin esiin vahvistamaan kansallistunnetta. Suomen itsenäistyttyä on havaittavissa, että 1920- ja 1930-luvuilla pystytetyissä muistomerkeissä haluttiin nostaa esiin kansakunnan rakentajia ja merkkihenkilöitä, kuten piispoja tai paikallisia sankareita. Juuri paikallisuus vaikuttaakin olevan keskeinen tekijä sille, miksi pienillä paikkakunnilla on pystytetty muistomerkkejä tai -laattoja eri henkilöille tai tapahtumille. Esittelen seuraavaksi muutaman esimerkin avulla, miten Pohjois-Pohjanmaalla on haluttu muistaa kaukaisempaa menneisyyttä ja miksi.

Pekka Vesaisen muistomerkit

Pekka Vesainen on juuri sellainen paikallinen sankari Pohjois-Pohjanmaalla, joka on pitkälti suomalaisen kansallisuusaatteen tuote. Pekka (tai Juho) Vesainen eli 1500-luvun lopulla Pohjois-Pohjanmaalla ja hänet tunnetaan ns. Vanhan Vihan ajalta (1570–1595) miehenä, joka vastasi venäläisten hyökkäyksiin ja osallistui itse puolestaan hyökkäyksiin mm. Petsamon suuntaan. Vesaisesta saatava tieto on puutteellista ja värittynyttä, mikä on jättänyt tilaa monenlaisille tulkinnoille.

Pekka Vesaisen muistomerkki

Oskari Jauhiaisen rakentama Pekka Vesaisen muistomerkki Yli-Kiimingissä (1936)

1930-luvulla Ylikiimingissä haluttiin muistaa seudun ”omaa poikaa” Vesaista pystyttämällä hänelle muistomerkki. Muistomerkin rakensi Oskari Jauhiainen ja se valmistui vuonna 1936. Ylikiimingin muistomerkki on hyvin erikoinen muiden perinteisten muistomerkkien joukossa. Se on kivistä muurattu miehen pää, joka henkii kansallisromantiikkaa ja karelianismia. Harmaa kivi materiaalina ja pään karkeat muodot tuovat esiin vahvasti kansanomaisen, maskuliinisen Vesaisen. Patsaan paljastustilaisuuden puheissa välittyivät ajan isänmaallisuus ja puolustushenki. Itse patsas symboloi vapautta, voimaa ja isänmaallisuutta.

Myös Iissä haluttiin muistaa Vesaista. Iin kirkon edustalle nostettu Pekka Vesaisen patsas, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Kalervo Kallio, edustaa perinteisempää muistomerkkiä. Pekka Vesainen on kuvattu salskeaksi mieheksi, joka katsoo itään ja pitää kättään miekan kahvalla. Patsaan jalusta muurattiin jo vuonna 1941, mutta jatkosota viivästytti patsaan pystytystä. Lopulta patsas paljastettiin vuonna 1950.

Kymmenen vuoden aikana oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jo paljon, mikä vaikutti kiinnostavalla tavalla patsaan tulkintaan ja merkitykseen. Kun patsas paljastettiin vuonna 1950, sen jalustassa luki vain ”Vesainen” ja ”1940”. Kuitenkin jalustassa oli alun perin ollut teksti: ”Vesaisen johdolla iiläiset karkoittivat vainolaisen 1500-luvulla kotikonnuistaan”- Toisella sivulla puolestaan luki: ”Esi-isäin teitä seuraten Iin miehet nousivat v. 1918 ja v. 1939—40 muitten suomalaisten kanssa torjumaan vihollisen hyökkäystä sekä suojaamaan uskonnon, kodin ja synnyinmaan vapautta”. Nämä tekstit oli pyyhitty pois vuoteen 1950 mennessä eikä patsaan paljastustilaisuudessa ollut en’’ samalla tavalla paatoksellista isänmaallisuutta puheissa, kuten oli ollut Ylikiimingissä vuonna 1936.

Kalervo Kallion veistämä Pekka Vesaisen patsas Iin kirkon edustalla (1950)

Sotien jälkeen ei sopinut esittää Venäjää tai sen perillistä Neuvostoliittoa vihollisena. Valvontakomission aikana Suomesta poistettiin vähin äänin muistomerkeistä tekstejä, jotka eivät sopineet enää poliittiseen ilmapiiriin. Samalla hävisi osa muistikulttuurin historiaa. Tänä päivänä satunnainen matkailija, joka saapuu vaikka Iin Haminaan ja näkee Vesaisen patsaan, ei saa patsaan tekstistä mitään tietoa muuta kuin nimen ja vuosiluvun. Mikäli alkuperäinen teksti olisi luettavissa vaikka opastaulusta, siinä voitaisiin selittää Vesaisen tausta ja osoittaa, kuinka patsaan pystytyksen taustalla on ollut pystytysajankohdan isänmaallinen henki, jonka ilmentymäksi Vesainen nousi.

Vesaisen hahmossa henkilöityi siis laajemminkin 1920- ja 1930-lukujen suomalainen puolustushenki, isänmaallisuus ja menneisyyteen ulottuva identiteetin rakentaminen. Molempien Vesaisen patsaiden pystyttämisajankohdat osuivat hetkeen, jolloin kaivattiin menneisyydestä suomalaisia yhdistäviä voimahahmoja. Vesaiseen liittyvä perimätieto eli voimakkaana Pohjois-Pohjanmaalla, joten häneen oli sopiva projisoida isänmaallisuutta kipeän sisällissodan jälkeen. Muistomerkkien vahva maskuliinisuus on korostettua, mikä on tyypillistä tuon ajan muistomerkeille. Niissä naisilla oli harvoin sijaa ja silloinkin lähinnä äiteinä, jotka surivat menetettyjä poikiaan. Muistaminen keskittyi nimenomaan miehiin ja heidän tekoihinsa.

 

Sirpa Aalto on Oulun yliopiston dosentti, joka on tutkimuksissaan keskittynyt islantilaiseen saagakirjallisuuteen historian lähteenä, Islannin ja Norjan keskiaikaan sekä skandinaavien ja saamelaisten väliseen vuorovaikutukseen keskiajalla. Hän on myös tutkinut pseudohistorioita koskien Suomen muinaisuutta sekä koloniaalista historiankirjoitusta.

Kuvat: Timo Ylimaunu

No comments

Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka: blogisarja alkaa

  By

Hyvät Suomen Historiallisen Seuran jäsenet ja ystävät,

Lady writing at the desk (The Phoebus Foundation), Wikimedia commons

Suomen Historiallisen Seuran hallitus käynnistää vuoden 2021 alussa temaattisen tutkimusvuoden Historiakulttuuri ja historiapolitiikka, jonka ajankohtaisena teemana on historian käyttö ja väärinkäyttö. Elämme aikaa, jolloin keskustelu tieteestä, tieteellisen tiedon käytöstä ja totuuden merkityksestä on vilkasta ja ristiriitaistakin. Siksi haluamme nostaa historioitsijat esiin ja tarjota mahdollisuuden punnituille puheenvuoroille aihepiiriin liittyen. Erityisesti olemme kiinnostuneita siitä, miten historiaa käytetään juuri nyt politiikassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja laajemmin kulttuurissa. Pyrimme lähestymään teemaa laajasti ja saamaan suomalaisen historioitsijayhteisön mukaan keskustelemaan.

Blogisarjan kirjoittajat ovat Historiallisen seuran tutkijajäseniä eli dosenttitasoisia ansiotuneita historiantutkijoita, jotka toimivat opettajina ja tutkijoina eri puolella Suomea. Blogisarja tarjoaa näin myös mahdollisuuden tutustua  seuraan ja sen laajaan tutkijajäsenjoukkoon. Blogissa kirjoittajat lähestyvät teemavuoden aihetta oman tutkimusasiantuntemuksensa näkökulmasta. Blogin myötä on mahdollista seurata myös ajankohtaisia historia-alan tutkimushankkeita.

Sarjan julkaisusta vastaa Suomen Historiallisen Seuran hallitus, mutta tekstit edustavat kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä ja mielipiteitä. Toivomme, että tekstit synnyttävät keskustelua, jota voi jatkaa esimerkiksi seuran sosiaalisen median kanavissa sekä myöhemmin vuoden aikana järjestettävissä yleisissä keskustelutilaisuuksissa. Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka on mukana tiedetoimijoiden yhteisessä Tutkitun tiedon teemavuodessa 2021.

 

Toivotan kaikille seuran jäsenille ja historiantutkimuksen ystäville valoisampaa vuotta 2021,

Maarit Leskelä-Kärki

Suomen historiallisen seuran hallituksen puheenjohtaja

Kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori, Turun yliopisto