Perhe on ollut yrittäjyyden perusyksikkö aina keskiajalta lähtien. Perheyritykset ovat hallinneet Suomen elinkeinoelämää vuosisatojen ajan, sillä henkilökohtaisiin privilegioihin perustuneet kauppahuoneet, useimmat 1800–1900-luvun teollisuusyritykset ja sitä kautta myös monet nykyiset suuryhtiöt ovat rakentuneet perheen ja perhekeskeisen omistajuuden ympärille. Perheyrityksillä on ollut merkittävä painoarvo myös kansantaloudellisesti. Niiden osuus yrityssektorin arvonlisäyksestä on tänä päivänä lähes kolmannes ja työllisyydestä tätäkin suurempi.
Tästä huolimatta perheyritykset on historiantutkimuksen parissa usein otettu annettuna ilmiönä ilman, että tutkijat olisivat kiinnittäneet huomiota siihen, mistä perheyrittäjyydessä varsinaisesti on kyse. Perheyrityksistä ei olekaan olemassa vain yhtä oikeaksi hyväksyttyä määritelmää, vaan perhe, omistajuus ja yrityksen johtaminen on mahdollista kietoa toisiinsa monella eri tavalla. Ongelmana on usein ollut myös se, että perheyritykset eivät välttämättä edes miellä itseään perheyrityksiksi, vaan identifioituvat joko tiettyyn toimialaan tai ennen 1800-luvun loppua esimerkiksi kaupunkien porvarissäädyn jäsenyyteen. Perheyritys määritelläänkin usein joukkona ehtoja, joiden on täyttyvä ennen kuin kyse on perheyrityksestä.
Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti vuonna 2004 erillisen perheyritystyöryhmän, jonka tehtävänä oli tehdä ehdotus perheyrityksen määritelmäksi. Tehtävän vaikeutta kuvastaa se, että seuraavana vuonna julkaisemassaan raportissa työryhmä päätyi määrittelemään ainoastaan yhtiömuotoisia perheyrityksiä. Yrityksiä, joissa äänivaltaenemmistö oli joko yhtiön perustaneilla henkilöillä, heidän puolisoillaan, vanhemmillaan, lapsillaan tai näiden rintaperillisillä. Lisäksi vähintään yhden edellä mainituista henkilöistä tuli olla mukana yrityksen toiminnassa. Yhtiöt olivat perheyrityksiä, jos suvulla tai perheellä oli 25 prosentin osuus yhtiön äänivallasta. Näin ollen kaikki muu luonnollisten henkilöiden harjoittama elinkeino- tai liiketoiminta jäi tämän viralliseksi muodostuneen määritelmän ulkopuolelle.
Määrittelemisen lisäksi tutkimuksen haasteena on usein menneisyyden perheyrityksiä koskevan tiedon vähäisyys ja hajanaisuus. Tilastollisesti perheyrityksistä ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole saatavilla niiden pohjalta muodostettuja aineistoja. Myöskään arkistolainsäädäntö ei velvoita yrityksiä tai yksityishenkilöitä arkistoimaan aineistojansa tutkimusta varten. Valtion, kuntien tai seurakuntien kaltaisten julkisoikeudellisten toimijoiden arkistointivelvoite on kirjattu lakiin. Yritystoiminta on sen sijaan yksityisoikeudellista, eikä yrityksillä näin ole kuin lyhytaikainen vero- ja kirjanpitolainsäädäntöön liittyvä arkistointivelvoite. Osa suomalaisyrityksistä on kuitenkin halunnut tallentaa myös operatiivisesta käytöstä poistettuja asiakirjojaan historiallisiksi arkistokokoelmiksi. Perheyritysten lukumäärään verrattuna arkistoja on kuitenkin säilynyt varsin vähän ja hajanaisesti.
Perheyrityksillä oli merkittävä rooli Suomen teollistajina ja samalla myös suomalaiskaupunkien kaupunkikuvan muovaajina. Kuvassa 1890-luvun Porin Aittaluoto, jossa sijaitsivat muun muassa Rosenlewin omistama Porin konepaja sen laivavarvi sekä taustalla näkyvä Seikun saha. Valokuvaajana John Englund. Satakunnan Museon kuvakokoelma.
Miten perheyritystä sitten tulisi lähestyä historiantutkimuksen parissa. Suomalainen perheyritys. Kasvollisen omistajuuden historia lähestyy perheyritystä historiallisena, omaan kulloiseenkin aikaansa sidottuna ilmiönä. Samalla se pyrkii hahmottamaan sitä, mikä perheyritykset ovat olleet eri aikoina, miten eri aikakausien erityispiirteet ovat muovanneet yrityksiä ja miten ne on mahdollista nivoa yhteen Suomen yhteiskunnan ja sen talouselämän kehityksen kanssa. Perheiden lisäksi teoksen keskiössä ovat myös jatkuvuuden ja kasvun aiheuttamat haasteet yrityksille ja yrittämiselle eri aikoina.
Perheyritys on kuitenkin ajallisesti vaikeasti tavoitettavissa. Perheyrityksen peruspilarit, perhe tai suku, ovat ajassa muuttuvia kokonaisuuksia. Vastaavasti omistajuuden ja yrittämisen ehdot ja mahdollisuudet ovat sekä juridisesti että kulttuurisesti muuttuneet historian kuluessa.
Suomalainen liiketoimintaympäristö on muuttunut 1800-luvulta lähtien useasti, mikä on edellyttänyt kykyä sopeutua ajoittain jyrkkiinkin murroksiin. Näin tarkastelun kohteeksi on muodostunut kolme ajallista kokonaisuutta:
1) Vuodet 1860–1920, joka oli Suomen elinkeinoelämälle suurten muutosten aikaa. Vanhojen sääty-yhteiskunnan rakenteiden purkautuminen ja elinkeinoelämän vapautuminen merkitsivät perheyrityksille uuden aikakauden alkua. Aikakautta luonnehtivat perheyritysten yritysrakenteen muutos, voimakas määrällinen kasvu sekä kaupallisen ja teknisen koulutuksen uudelleenorganisointi vastaamaan modernin talouselämän ja teollisuuden vaatimuksia. Yhä useampi perheyritys muuttui vuosisadan vaihteessa osakeyhtiöksi. Yrityksen ja perheen omaisuuden erottaminen toisistaan teki yrityksen sukupolvenvaihdoksista entistä haasteellisempaa. Samalla vanhat avioliitto ja sukulaisuussuhteiden varaan rakennetut yhteistyöverkostot alkoivat vähitellen muuttua erilaisten taloudellisten ja poliittisten sidosryhmien muodostamiksi sosiaalisiksi verkostoiksi, jotka mahdollistivat sekä entistä suurempien resurssien hankkimisen että liiketoiminnan riskien jakamisen eri toimijoiden kesken.
2) Vuodet 1920–1950, jolle oli ominaista laaja yritysten välinen yhteistyö ja kartellisoituminen, sekä siirtyminen toisen maailmansodan aikaiseen sotatalouteen ja talouden voimakkaaseen julkiseen sääntelyyn. Maailmansotien välinen ajanjakso oli suurelta osin kasvun ja uudistumisen aikaa. Uudet modernit liiketoiminnan ideat ja tuotantosuunnat saivat perheyrittäjistä innokkaita kannattajia ja kokeilijoita. Perheyrittäjät hankkivat uutta tietoa ulkomailta ja solmivat tulevaisuuden kannalta tärkeitä kansainvälisiä verkostosuhteita. Perheyrityspohjalta syntyi runsaasti uutta liiketoimintaa aloille, joilla hyödynnettiin modernia teknologiaa. Erityisesti metsäteollisuuteen muodostui perheyrityspohjalta suuryrityksiä, joiden kehitystä luonnehti monialaistuminen ja nopea kasvu. Sotien aikaisista ja sen jälkeisistä poikkeusoloista kummunneen liiketoiminnan yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta jäi pysyviä jälkiä perheyrittämiseen. Osallistuminen tärkeiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen oman liiketoiminnan kautta laajensi perheyritysten identiteettiä ja vahvisti niiden asemaa suomalaisessa talouselämässä ja yhteiskunnassa.
3) Vuosien 1950–2020 välistä aikaa kuvaavat puolestaan sekä kasvava idänkauppa että Suomen kiinnittyminen osaksi läntistä talousaluetta ja -järjestelmää. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä käynnistynyt talouden laaja-alainen muutos edellytti perheyrityksiltä uudistumista. Ne ovat olleet yhtä kasvuhakuisia ja valmiita kansainvälistymään kuin muutkin yritykset. Jatkuvuutta vaalivat perheyritykset pitivät kuitenkin muuta liike-elämää pidempään kiinni monialaisuudesta. Korkean omavaraisuusasteen ja yltiöpäisten riskien välttämisen ohella tämä suojasi lamakausina niitä ja niiden työntekijöitä. Osa yrityksistä kävi läpi muodonmuutoksen tehdastuotantoa tai kauppaa harjoittaneista yrityksistä omaisuuden hallintaan keskittyneiksi yhtiöiksi.
Kaiken kaikkiaan perheen ympärille rakentunut yrittäjyyden malli on historian saatossa osoittautunut varsin kestäväksi. Se on kyennyt mukautumaan yhteiskunnan, talousjärjestelmien ja lainsäädännön muutoksiin. Kooltaan valtaosa perheyrityksistä on aina ollut pieniä tai keskisuuria. Tästä huolimatta niillä on ollut ja on myös jatkossa merkittävä vaikutus suomalaisyhteiskuntaan. Perheyritykset ovat 2010-luvun aikana muodostaneet vajaan kolmanneksen maan yrityssektorin jalostusarvosta, neljänneksen liikevaihdosta ja nettoinvestoinneista runsaan viidenneksen. Lisäksi ne työllistävät lähes neljäkymmentä prosenttia yrityssektorin työntekijöistä.
Suomalaisilta perheyrityksiltä puuttui pitkään niitä yhdistävä identiteetti. Oli tietyllä tapaa jopa epäselvää mikä perheyritys ylipäänsä oli. Näkymättömyyttä korosti myös 1960- ja 1970-luvun ilmapiiri, jossa muutamille perheille kasautunutta taloudellista pääomaa ja vaikutusvaltaa ei katsottu hyvällä. Perheyrityksen identiteetti alkoikin kirkastua vasta 1990-luvulla yhteisen edunvalvonnan tarpeen kautta. Vuonna 1997 perustettiin Perheyritysten liitto, josta muodostui perheyrityksiä kokoava ja edustava foorumi, jonka nosti perheyrittäjät talouselämän katveesta entistä näkyvämmäksi ilmiöksi. Samalla myös perheyrittämisen kuva julkisuudessa muuttui hyväosaisten ryhmästä vastuullisiksi työllistäjiksi ja kasvollisiksi omistajiksi.
Dos. Jarkko Keskinen työskentelee yliopisto-opettajana Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa ja on eräs Suomalainen perheyritys -teoksen kirjoittajista.